Sain pari päivää sitten tämän viestin, koska kerroin Instagramissa mieheni olleen töissä 12h päiviä ja lasten olleen kipeitä. Ja olin pyytänyt apua appivanhemilta koiran lenkitykseen, jotta minun ei tarvitsisi lähteä kipeiden lasten kanssa vesisateeseen viemään koiraa lenkille.
Viesti pöyristytti. Miksi avun pyytämiseen suhtaudutaan niin negatiivisesti? Miksi apua ei saisi pyytää? Miksi kaikesta pitäisi selviytyä yksin ja tehdä asiat vaikeimman kautta?
Me ollaan todella läheisiä minun perheen sekä miehen perheen kanssa. Lisäksi ollaan tekemisissä sukulaisen kanssa ja meillä on paljon ystäviä. Minulla on aina ollut läheiset perhesuhteet. Jo omassa lapsuudessa. Kävin usein kylässä lähellä asuvilla isovanhemmilla ja he meillä. Pääsin usein isovanhemmille yökylään, sain käydä heidän kanssa lomareissuilla ja muutenkin kulkea menossa mukana. Meille sai lapsuudessani kaverit aina tulla ja yökyläillä. Näistä on valtavasti hyviä muistoja. Isäni kuoltua meidän perhe tiivistyi entisestään.
Sama miehen lapsuudessa. Isovanhemmat ovat olleet elämässä tiiviisti mukana.
Nähdään perhettä ja ystäviä viikottain. Viestitellään ja soitellaan heidän kanssa liki päivittäin. Asutaan meidän vanhempien kanssa samalla paikkakunnalla. Äiti asuu edelleen lapsuuden kodissamme ja omat mummolani ovat täysin ennallaan. Itsekin olen palannut kotipaikkakunnalle Nurmijärvelle ja täällä asuu myös kaksi pikkusisarustani. Kaksi asuvat pk-seudulla. Myös miehen perhe on Nurmijärveltä ja asumme tosiaan kaikki lähellä toisiamme. Se tietenkin mahdollistaa läsnäolon arjessa sekä arkisen auttamisen.
Lähikunnissa/kaupungeissa asuu setiä, tätejä ja lisää ystäväperheitä. Meillä kalenteri pidetään väljänä, jotta tämä on mahdollista. Tai tästä yhdessäolosta se kyllä täyttyy! Mutta on tilaa spontaanisti kysyä, että pappa ja mamma tai mummi, tuutteko iltapalalle! Eli priorisoidaan aikaa läheisille.
Minusta tämä on ihanaa! Minusta on ihanaa, että meille voi aina tulla. Minusta on ihanaa, että oman lapsuudenkodin ovi on aina auki ja sinne voi mennä ihan ilmoittamatta. Monesti sieltä löytyy myös oma mummoni tai pikkuveli lapsineen tai pikkusisko, jotka kaikki asuu samalla paikkakunnalla lyhyen matkan päässä. Välillä meidät kutsutaan syömään, välillä me kutsumme syömään. Välillä meille tullaan ruoat mukana. Isovanhemmat ovat myös nuoria, 52-55 -vuotiaita ja fyysisesti toiminnallisia, joka vaikuttaa varmasti asiaan.
Ymmärrän, että tää voi tuoda epämukavia tunteita. Katetutta ja kipua. Joku voi ajatella, että saadaan tosi paljon apua eikä pärjätä ilman läheisiä.
Mä taas ajattelen, että enemmänkin vietetään aikaa yhdessä ja eletään arkea yhdessä. Isovanhemmat tulevat meille kylään ja leikkivät lasten kanssa. Tietenkin se vapauttaa omat kädet vaikka tiskikoneen tyhjentämiseen tai pyykkien viikkaamiseen. Eli se välillisesti tuottaa apua. Mutta enemmän siinä on kyse lasten ja isovanhempien suhteesta. Samalla tapaa me ystävienkin kanssa hengaillaan ja vietetään aikaa. Keitetään kahvit tai syödään ruokaa. Puolin ja toisin tarjotaan välipala, lounas tai päivällinen. Ystävän luona voi ihan hyvin pyyhkiä pöydän ja täyttää tiskikonetta ja keittää kahvit. Lopussa kerätään lelut yhdessä. Musta on ihanaa muodostaa läheiset välit myös ystävien lapsiin ja monien kanssa ollaan kummeja puolin ja toisin toistemme lapsille.
Me toki myös saadaan apua. Päästään pyydettäessä kaksin miehen kanssa syömään tai teatteriin. Saadaan apua harrastuskuskaamisiin. Ja ollaan tästä tosi kiitollisia. Ystävät ja perhe on olleet siivousapuna, muuttoapuna ja maalaamassa kodin seiniä. Ystävät ovat ottaneet lapsia heille leikkimään ja tulleet meille valvomaan lasten unta, jotta on päästy jonnekin. Usein ei vain tule pyydettyä apua ilman erillistä syytä.
Koen, että vaalitaan meidän ihmissuhteita. Niin isovanhempiin kuin ystäviinkin. He on meille tärkeitä ja me heille. Huolehditaan toinen toisistamme. Haetaan ystävien lapsia ja lasten serkkua päiväkodista, välillä he pyytävät ja välillä itse ehdotan. Meille saa aina tulla leikkimään koulusta suoraan, jolloin jonkun lapsen ei tarvitse mennä iltapäiväkerhoon tai olla yksin kotona. Omat lapset saa seuraa. Me otetaan serkkua yökylään. Me viedään aina vauvaperheeseen ruokalahja mukana. Olen leiponut pullia äitienpäivänä ja vienyt niitä ystävien oven taakse yllätyksenä. Huomioin läheisiä usein eri tavoin. Vein juuri ruokakassin veljeni ovelle Vantaalle, kun hän sairasti. Käytän äidin koiria lenkillä, jos hän ei pääse. Harvoin tuon näitä esiin, koska en pidä sitä tarpeellisena. Toki mekään ei kaikkea aina ehditä ja pystytä, kun lähipiiri on laaja, on myös omat työt ja menot. Mutta näiden puitteissa kyllä. Välimatkoilla on myös iso vaikutus arjessa. Mä ajattelen, että ihmissuhteet on vastavuoroisia ja jos on itse se, joka ei saa takaisin suhteesta, on syystä ottaa asia keskusteluun tai miettiä, että kannattaako koko ihmissuhdetta pitää omassa elämässä vai olisi hyvä päästää siitä irti. Ehkä sitä myötä sitten tilaa uudelle.
Olin useamman vuoden yksinhuoltaja ja äiti oli ainoa tukiverkkoni. Hänellä oli itsellään vielä alaikäkäisiä lapsia tuolloin, omakotitalo, koirat ja työt. Monesti pakolliset menot saatiin järjestymään. Äiti tai joku sisaruksista sitten autteli, jos piti päästä vaikka hammaslääkäriin tai lapsi sairasteli. Itsellä saattoi olla töitä ja olin jo hoitanut lasta kolme päivää, eikä ollut varaa jäädä palkattomalle. Lapsen ensimmäisenä vuonna minulla kävi myös kotipalvelu, josta sain apua. Tuolloin kuitenkin aloin muodostamaan itse ystävistä koostuvaa tukiverkkoa. Ja se kantaa edelleen. Mutta voin sanoa, että olen elämässäni pärjännyt jo ihan tarpeeksi. Olen kokenut yksinäisyyttä ja ollut yksin. Ja jos jotain olen oppinut, niin avun pyytämistä kannattaa opetella. Ja omat toiveet kertoa ääneen, eikä odottaa, että läheiset osaa tarjota apua oma-aloitteisesti. Tätä opettelemme äitini kanssa tasaisesti.
Mieheni myötä elämään on tullut paljon ihmisiä lisää, jotka haluavat olla osana meidän elämää. Ja vitsit miten olen kiitollinen ja onnellinen. Appivanhemmat ovat kertoneetkin kuinka hyvää lasten seura heille tekee. He ovat kertoneet myös, että isovanhemmuus on tuonut heille kaivattua sisältöä elämään ja tuonut lisää rakkautta myös heidän parisuhteeseen. Tää on niin ihana kuulla!
Minun on vaikea ymmärtää miksi meillä Suomessa ihannoidaan yksin pärjäämistä ja kasvetaan tähän asenteeseen, että kaikesta pitäs selviytyä yksin. Tai se olisi ihailtavaa vahvuutta. Avun pyytäminen heikkoutta. Tai ei viitsi vaivata. Jäädään jotain velkaa. Tai koetaan lasten olevan rasite.
Kyllä kaikesta varmasti selviytyykin, mutta onko pakko? Aika ihanaa, jos elämää voi jakaa. Ei tarvitse palaa loppuun. Kyllä arki on uuvuttavaa ja raskasta jo ihan muutenkin. Miksi minun pitäisi kieltää läheisten osallistuminen meidän elämään? Kyllä tälläinen suuri joukko tärkeitä ihmisiä on vaan ihana juttu kaikille, kaikki voittaa tässä. Ihanaa, jos isovanhempi haluaa hakea päiväkodista tai ottaa jonkun lapsista yökylään tai kirpputoriretkelle. Ihanaa, että he saavat muodostaa läheisen suhteen toisiinsa. Se toivottavasti kantaa pitkälle, kuten itsellänikin, isovanhemmat ovat tärkeitä edelleen.
Joskus tulee aika, kun lapset ei halua viettää isovanhempien kanssa aikaa, kun kaverit vie voiton. Ja joskus on aika, kun me autamme sitten ehkä enemmän isovanhempia. Ja joskus aika, kun heitä ei enää ole.
Toivoisin, että kaikilla olisi niitä tukiverkkoja. Surulliseksi saa, ettei kaikilla todellakaan ole ja moni lapsiperhe on tosi yksin ja uupuneita. Ja syyt on toki hyvin monia, eikä niihin aina voi itse vaikuttaa. Välimatka on iso syy, kiireet ja se, ettei haluta olla tekemisissä, mikä on aina tietysti tosi harmi. Myös ikä ja sairaudet voivat olla este. Eikä kaikki halua elää näin, kuten vaikka me. Osa kaipaa enemmän rauhaa ja yksityisyyttä. Sekin on ymmärrettävää.
-Iida
8 kommenttia