Miltä minusta tuntuu? Pahalta. Ei muuta. Tiesin, että tulisi tuntumaan pahalta, mutten tiennyt miltä se paha tunne tuntuu. Nyt tiedän.
Mitään pahaa ei ole tapahtunut. Minun vain pitää mennä töihin ja sinun päiväkotiin.
Miksi sitten tuntuu pahalta? Olenhan minä sinut ennenkin jättänyt hoitoon. Sulkenut oven kiinni ja mennyt menoilleni tyytyväisenä. Silloin ei ollut pakkoa, ei herätyksiä eikä arjen pyöritystä.
Alan stressata tulevaa herätystä ja nukahtaminen on vaikeaa. En voi liikkua, koska nukut päälläni. Hartiat on kipeänä jo edellisestä yöstä ja sitä edellisestä. Oltiin niin upeassa rytmissä. Heräsit seitsemältä aamulla, mutta nyt heräät kuudelta minun herätyskellooni ja kömmit tiukemmin kainalooni ottaen paidastani kiinni.
Se siitä, että saisi aamuisin laittaa ensin itsensä rauhassa kuntoon. Meikata vessassa ja syödä aamupalan hiljaisuudessa. No ehkä se tästä. Tämähän on vasta alkua. Tämä menee ohi. Palaat entisellesi kuhan tämä tästä rutinoituu.
Nousen sängyn reunalle istumaan sinä sylissäni. ”Olet äidin rakas poika, rakastan sinua” sanon hiljaisella äänellä ja suukotan päätäsi.
Nyt mielessä on paljon tunteita. Ei vain sinun jättäminen toisten käsiin. Minusta tuntuu pahalta, koska koen, että on pakko mennä töihin. Koen, että minun on tehtävä jotain mitä en haluisi tehdä. Pakko. Koska täytyy. Minulla oli niin ihanaa sinun kanssasi kotona. Niin ihanaa. Nautin elämästä ja olin niin onnellinen. Tuntuu, että nyt se viedään pois. Minua pelottaa työ. Pelottaa, että en jaksa. Pelottaa, että uuvun. Se oli todella vaativaa ja kuormittavaa ennen sinuakin. Jatkuvaa joustamista ja venymistä.
Minusta tuntuu pahalta. Sinun päiväkodissa kaikki on uutta, kesken ja sekaisin. Parakeista kasattu rakennus avasi ovensa helpottaakseen vaikeaa hoitotilannetta. Siellä kukaan ei ole konkari. Kaikki lapset ja aikuiset ovat uusia. Kaikilla on paha mieli, ikävä ja surua. Kaikki haluavat lohdutusta. Miten aikuisten sylit riittävät tarvitseville? Eihän ne riitäkään. Mitenkään. Miten sinä saat lohdutusta, kun minä lähden? Miten kukaan voisi osata hoitaa sinua yhtä hyvin kuin minä? Muistaa jokaisen asian sinusta, tietää sinusta kaiken? En tiedä. Tiedän, että kaikki yrittää parhaansa, sinäkin.
Minä en ole lohduttamassa sinua, kun heräät päiväunilta. Et näe minua. Tiedän, että herätessä yrität etsiä tuttuja kasvoja ja hätäännyt. Ja minusta tuntuu pahalta. Kirjoitan tätä yksin kahvilassa ja pidättelen kyyneliä, jotka ovat kostuttaneet silmäni. Kukaan ei tiedä minun edes olevan äiti. Kukaan ei tiedä sinusta. Kukaan täällä ei tiedä miltä minusta tuntuu.
Sisälläni on maailmanloppu. Rintaa puristaa. En kestä sitä, että sinulla on ikävä ja olet surullinen. En kestä sitä, että olet hämilläsi uuden edessä. Ethän sinä ymmärrä mihin olet joutunut ja koska sinua haetaan. Se tekee minut niin surulliseksi. Sinä olet kaikki mitä minulla on. Minulla ei ole muuta. Ilman sinua ei ole mitään. Nyt minulta viedään sydän. On vaikea saada happea. Osa minua on poissa. Siltä se tuntuu.
Siltä se rakkaus tuntuu. Kun rakastaa niin paljon, että eroaminen sattuu.Yritän ajatella, että ikävä ei ole pahasta. Se vain kertoo suuresta rakkaudesta. Joku on niin tärkeä. Meillä on jotain niin tärkeää.
He sanovat, että aika auttaa. Kevät ja valo. Päivät pitenee ja pian aurinko hymyilee meille. He sanovat, että työ ja päiväkoti voivat olla voimavara. Pian se on uusi normi, osa arkea ja ihan tavallista. Minun on pakko. Koska minulla on sinut ja sinä tarvitset minua. Siksi minun on pakko jaksaa. Pakko tehdä tämä, vaikka minusta tuntuu pahalta. Minä saan voimaa sinusta. Minä haluan sinulla olevan kaiken hyvin. Ja minä tsemppaan sinua jaksamaan. Tehdään tämä yhdessä. Kaikki menee hyvin. Lupaan sen sinulle. Tulen aina hakemaan. Äiti tulee aina.
Alku on rankkaa ja tuntuu pahalta. Kun jaksaa tammikuun, niin helmikuussa voi ehkä jo hengittää. Sitten tulee jo kevät ja valoa. Sitten tämä on takana päin.
-Iida
49 kommenttia