Sain Eemin kaksi vuotta sitten. Olin juuri täyttämässä 26-vuotta, mutta kuitenkin vielä 25-vuotias. Melko pian ajatus toisesta lapsesta tuli mieleeni. Mielessäni asetin itselleni aikarajan. Jos en ole 30-vuotiaana parisuhteessa, lähden hedelmöityshoitoihin. Silloin ajattelin, että 4 vuotta on pitkä aika, aika, jonka aikana voi tapahtua valtavan paljon ihmeitä.
Kaksi vuotta tuosta ajasta on kulunut. Kaksi vuotta tuntuu menneen todella äkkiä. Jos toiset kaksi menee yhtä nopeasti, olen pian kolmekymppinen. Menneeseen kahteen vuoteen ei mahdu yhtään poikaystävää, mahtuuko kahteen tulevaan?
Olen alkanut kovasti miettiä toisen lapsen saamista yksin. Minä rakastan äitiyttä ja se antaa elämääni niin paljon! Useampikin ystäväni odottaa nyt toista lastaan ja se saa minut jopa kateelliseksi, sillä minäkin haluaisin. Olen pitkään ajatellut, että haluan perheen, perheen, jossa on kaksi vanhempaa ja lapset. Olen toivonut, että saisin kumppanin elämään, joka ottaisi meidät omakseen ja jonka kanssa sitten saada yhdessä odotettuja lapsia.
Viime aikoina, kun olen tätä asiaa enemmän miettinyt, minulle on tullut vanha tunne siitä, että haluan toisen lapsen yksin. Tästä on helpompi haaveilla, kun on jo yhden lapsen kanssa yksin ja tietää mitä odottaa ja mitä voi olla tulossa. Juuri nyt minusta tuntuu, että minulla olisi voimavaroja vauvavuoteen. Koen, että olen aika hyvä tässä hommassa yksinkin ja kokemuksesta on ollut hyötyä. Minusta tuntuu, että muutaman vuoden päästä Eemi on erittäin hyvän ikäinen isoveljeksi. Hän osaisi jo paljon itse, olisi omatoiminen ja toisaalta taas hänen kanssa voisi jo keskustella monesta asiasta ymmärrettävästi. Jos saisin toisenkin lapsen yksin, olisi lapseni enemmän samanarvoisessa asemassa toisiinsa nähden. Eikä kumpaakaan tarvitsisi koskaan jakaa vuoroviikoin jonnekin, jos suhde toisen lapsen isään joskus päättyisi. Eli näen asiassa paljon hyviä puolia.
Aluksi ajattelin, että toisen lapsen saaminen yksin, tietäisi unelmista luopumista. Joutuisin luopumaan suuresta haaveestani saada parisuhteessa lapsi, lapsi, josta olisi yhdessä odotettu. Mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä, ettei kyseessä ole unelmista luopumista. Oikeastaan toinen lapsi on unelma joka tapauksessa. Eikä se poista unelmaa parisuhteesta, jos rakastuu, niin uskon, ettei kumppanille ole väliä onko minulla yksi tai kaksi lasta. Eikä se oikeastaan poista lapsen saamista vielä joskus parisuhteessa. Toisaalta parisuhteen edellistys ei myöskään ole yhteinen lapsi. Kuitenkin minulle kahdesta vaihtoehdosta, lapsi tai parisuhde, on lapsi se, jonka mielummin valitsen. Jos olisi pakko valita. Yhden lapsen kokemuksella kuitenkin tunnen saavani äitiydestä enemmän kuin yhdestäkään parisuhteesta tätä ennen.
En halua, että parisuhde pitäisi löytää vain lapsen tekoa varten, joten tämä ajatus on poistanut minulta suuren stressin kumppanin ”löytämisestä”. En halua odottaa jotain ja odottamalla mahdollisesti viivästyttää mahdollisuuksiani tulla toistamiseen äidiksi. Sillä sekään ei ole itsestään selvyys. Tiedän, että parhaassa tapauksessa voisin saada lapsia 10 vuodenkin päästä oikein hyvin. Mutta ainakin nyt ajattelen, että mielummin lapset kohtuullisella ikäerolla ja pikkulapsi aika kohtuullisessa ajassa purkkiin. Itselläni on neljä pienempää sisarusta ja se on kyllä ollut lapsuuteni suurin rikkaus ja sitä haluaisin Eemillekin tarjota. Lisäksi olen niin onnellisessa asemassa, että olen nainen ja lapsen saaminen hedelmöityishoidoin itsellisenä äitini on minulle mahdollista, joten miksi en tekisi unelmasta totta? Mitä enemmän olen tätä ajatusta pyöritellyt, sitä enemmän olen alkanut siitä unelmoida! Toki elämä yllättää, senhän minä tiedän erittäin hyvin. Edelleen olen avoin parisuhteelle ja yhteiselle lapselle, jos elämä sellaisen mahdollisuuden tuo eteen lähitulevaisuudessa!
-Iida
KUVAT: Laura Iikkanen
39 kommenttia