Kello on jo ihan liikaa. Aivan liian usein me valvomme. Emme voi syyttää lapsia väsymyksestä, vaan kyllä syy omaan väsymykseen on ihan itse aiheutettua. Nämä hetket lasten mentyä yöunille on vain niin tärkeitä. Sitä tarvitsee itselleen hetken, jolloin palautuu ja tekee jotain sellaista ihan omaa.
Tuntuu, että olen vähän rupsahtanut. Elämä näkyy kehossa ja naamassa. Yhtäkkiä siinä voi nähdä useampia ryppyjä. Minulla ei ole juuri aikaa rasvailla tai se on väärin sanottu. Olisi aikaa, mutta käytän sen muuhun. Ehkä minulla on joku ikäkriisi alkamassa. Täytän tänä vuonna 32 vuotta ja olen koko ajan lähempänä jotain mistä en tiedä mitään. En tiedä yhtään missä olen kymmenen vuoden päästä. Tai edes viiden. En tiedä mitä teen isona. Siinä se iso kriisi onkin.
Pienenä tiesin. Eläinlääkäri, lentoemäntä tai näyttelijä. Se oli niin helppoa. Nykyään se tuntuu niin vaikealta eikä oikein mikään tunnu oikealta. Asia välillä vähän ahdistaakin. Mieheni jää pian vanhempainvapaalle ja sen jälkeen hän haluaisi jäädä hoitovapaalle kahdeksi vuodeksi. Minunkin toiveena on, että lapset saavat olla kotona mahdollisimman pitkään ja haluan tukea miestäni jäämään hoitovapaalle. Olen itse saanut nauttia kotoilusta lasten kanssa jo pidemmän aikaa, joten suon mielelläni hänelle sen ilon vuorostaan. Onhan se todella ainutlaatuista ja upea mahdollisuus. Samaan aikaan perheen taloudellinen vastuu on minulla. Ja huomaan stressaantuvani. Murehdin tulevaisuuden taloustilannetta. Enkä yhtään tiedä mitä teen.
Tai tiedän. Sitä samaa mitä tähänkin asti. Mutta riittääkö se enää? Jo useamman vuoden blogi ja Instagram ovat olleet tulonlähteitäni. Saan rahaa mainostamalla esimerkiksi yritysten palveluista ja tuotteita. Olen aina suhtautunut tähän työhön välivaiheena ja ajatellut, että teen hommia someyrittäjänä niin kauan kuin se on kannattavaa ja tukee omaa sekä perheen hyvinvointia. Vielä toistaiseksi brändini on voimakas ja myy itse itseään. Tämän vuoden osalta talous on turvattu. Mutta mites ensi vuosi tai sitä seuraava? Moni kollega puhuu taloudellisista haasteista ja töiden vähenemisestä, sillä tiukassa taloustilanteessa yritykset säästävät markkinointibudjeteista. Moni kollega on lopettanut tai siirtynyt muihin töihin. Sitten taas monet kollegat ovat perustaneet podcasteja ja julkaisseet tai julkaisemassa kirjoja. Osa on ottanut Instagramin reelsit haltuun ja osa todellisia Tiktokin kuninkaallisia. Koko ajan nousee yhä nuorempia somevaikuttajia pinnalle juurikin Tiktokista.
Mitähän minun pitäisi tehdä? Minua on kuitenkin luonnehdittu tylsäksi keski-ikäiseksi, jonka lamppu on sammumassa. En halua Tiktokkiin enkä halua alkaa tehdä olevinaan hauskoja videoita. Onko kaikki jo annettu? Toistaiseksi ei kuitenkaan kannata hakeutua koulutustani vastaaviin töihin varhaiskasvatuksen opettajaksi. Mutta ehkä lähitulevaisuudessa onkin? Vai olisiko aika tehdä jotain ihan muuta? Mitä minä haluaisin olla? Mitä minä haluaisin tehdä? Kuka minä olisin? Hankalaa. Tietysti sitä haluaisi kaikki vastaukset valmiina ja mielellään heti.
Oikeasti ei ole mitään hätää tällä hetkellä. Kaikki on todella hyvin. Mutta sekin vähän pelottaa. Kaikki on ollut hyvin jo aika pitkään. Olen ihan valtavan onnellinen ja vähänhän se pelottaa, jos joku vie tämän pois. Onneen on vaikea luottaa. Saan päivittäin tuntea niin paljon onnea. Lasten kanssa on juuri nyt tosi ihanaa. Ja vauvan hoivaaminen on tosi terapeuttista, jotenkin se kaikki sylittely ja suukottelu antaa mielihyvää ja siinä unohtaa kaikki murheet hetkeksi. Vauva on todella ihana, hän on tyytyväinen ja nauravainen pallero. Parisuhteessa on hyvä vaihe menossa ja tunnen todella voimakasta yhteenkuuluvuutta miehen kanssa.
Ei ole mitään draamaa. Tai on, kun suunnittelemme kutsuvieraita häihin ja mietimme mihin olisi hyvä laittaa raja. Mutta ei mitään sellaista. Ei mitään sellaista kuin sinkkuaikoina, jota seuraajat tuntuvat kaipaavan. Viihdettä, tarinoita ja sosiaalipornoa. On vain tätä tavallisen hyvää arkea. Ja luotettava, että kaikki järjestyy nyt ja jatkossakin, kuten on aina tapahtunut tätä ennenkin.
Ihastelen ruokakauppaan saapuneita pioneita ja haluaisin ostaa niitä ison läjän, mutta maltan mieleni. Innostumme kuitenkin sesongissa olevasta parsasta ja päädymme ostamaan sitä. Suunnittelemme parsarisottoa ja parsapizzaa. Tai ehkä parsaa hollandaisekastikkeella. Illalla istumme sohvalla. Minä istun toisessa päässä puhelin kädessä. Suunnittelen kesän Muumimaailman reissua. Mies istuu toisessa päässä sohvaa ja tuijottaa telkkarista Stanley Cupin Playoffeja. Hän pistää minut veikkaamaan voittajaa, vaikken tiedä kuvioista mitään. Veikkaan Florida Panthersin voittoa, sillä logo on kiva.
Käytän koiraa lenkillä. Vastaan tulee naapuriston vanhempi pariskunta koiransa kanssa. He kävelevät käsi kädessä ja tervehtivät ystävällisesti. Ajattelen, että tuossa on se mitä tavoitella seuraavaksi. Joskus haaveilin tästä elämästä, jota nyt elän ja edessäni on se, mitä haluan seuraavaksi. Seuraavaksi haaveilen vanhenemisesta tavallisessa arjessa ja lenkkejä käsi kädessä koiran kanssa. Ehkä tylsää ulkopuolisille kuulijoille, mutta ehkä onnellista tarinan kertojille itselleen. Palaan lenkiltä kotiin. Mies tulee vastaan eteiseen ja katsoo minuun sanoen: ”Muistinko tänään sanoa sinulle, että rakastan sinua tosi paljon?”. Muistit, mutta se on aina ihana kuulla uudelleen.
-Iida
KUVAT: Pinja Mitrovitch