Ihanaa alkanutta vuotta tänne blogin puolelle! Tammikuu on jo loppusuoralla, hurjaa jotenkin! Tuntuu siltä, että tammikuu on mennyt todella nopeasti. Hyvä, että olen ehtinyt mukaan. Samalla tuntuu, että joulusta ja uudesta vuodesta on ikuisuus.
Hurjalta tuntuu sekin, että olen kirjoittanut Iidan matkassa blogia jo 10 vuoden ajan. Aloitin tämän blogin syyskuussa 2015 ja viime vuoden puolella se vietti sitten 10-vuotissynttäreitään.
Kymmenen vuotta sitten elämä oli aika erilaista. Olin eronnut teini-iän parisuhteestani. Olin seurustellut vuodet 2010-2015 italialaisen miehen kanssa. Suhteemme oli kaukosuhde ja matkustimme toistemme luo joka kuukausi. Loma-ajat vietimme aina yhdessä. Lukion jälkeen en päässyt kahteen vuoteen opiskelemaan, joten vietin pitkiä aikoja Italiassa miehen perheessä ja elin heidän arkeaan. Olin todella epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu, eikä suhde ollut tehnyt niille hyvää. Elämäni oli pelkkää treenaamista ja hyvin kurinalaisen ruokavalion ylläpitämistä. Blogini alku perustuikin terveelliseen syömiseen, reseptien jakamiseen ja laihdutuspuheeseen, jota en allekirjoita tänä päivänä.
Päädyin palaamaan entisen poikaystäväni kanssa yhteen alkuvuodesta 2016 oltuamme ensin puoli vuotta erossa. Olin kipuillut paljon eromme aikana. Jälkikäteen ajateltuna tuskin kaipasin poikaystävääni, vaan tein henkistä kasvua. Kuka minä olen suhteen jälkeen? Voisiko kukaan olla minusta kiinnostunut? Olenko liian lihava, pitäisikö laihduttaa, että joku voisi ihastua minuun? Mistä oikein löydän seuraa? Miten ikinä uskallan lähestyä ketään? Tuntui helpolta palata entisen poikaystävän kanssa yhteen. Ja jännittävältäkin!
Hän oli eromme aikana saanut töitä Briteistä ja muuttanut sinne. Tuntui jännittävältä seikkailulta lähteä perässä. Ehkä tämä kortti kannattaisi vielä katsoa, ajattelin. Poikaystäväni oli aina ollut todella kontrolloiva. Nuorena naisena, joka on hyvin epävarma, se tuntui jollain tapaa jopa turvalliselta tehdä kuten toinen sanoo. Tai se oli helppo laittaa turvallisuuden piikkiin. Se, että hän päätti kenen kanssa ja mihin sain mennä. Se tuntui siltä, että toinen huolehtii minusta, kun hän ostaa minulle vaatteita ja päättää pukeutumisestani. Hän osasi tehdä spektaakkeleita, huomioida ja yllättää. Milloin hän lähetti kukkia, vei upeisiin ravintoloihin tai piilotti koruja tyynyni alle.
Briteissä tajusin, että joku oli eromme aikana muuttunut. Ehkä se olin minä itse. Tai niin se olikin. Voin siellä todella pahoin ja koti-ikäväni oli valtavaa. Sain töitä onnekseni. Mies osti minulle pyörän, jolla pääsin töihin. Hän itse meni autolla. Koska pystyin mennä pyörällä töihin, ei minun tarvinnut päästä kuntosalille. Kuntosalijäsenyys oli kallis. Mies päätti rahankäytöstä täysin. Näin ollen en saanut puhelimeeni nettiä, vaan Wi-Fin piti riittää. Sellainen oli taas saatavilla ainoastaan kahviloissa ja muissa julkisissa tiloissa. Jälkikäteen tuntuu, että mies halusi tehdä elämästäni Briteissä hyvin vaikeaa kuin kostaakseen sen, että olimme eronneet, että olin jättänyt hänet.
Kerran riitelimme netistä. Kaipasin todella paljon nettiä, jotta voisin olla helpommin yhteydessä perheeseeni ja ylipäätään ulkomaailmaan. Mies raivostui ja löi minua. Muistan hänen sanoneen: ”Kato mitä teit, suututit minut niin, että tämä tapahtui”. Lyötyään, hän alkoi potkia minua. Makasin maassa ja halasin polviani. Tilanteen mentyä ohi, mies meni makuuhuoneeseen. Hetken päästä menin perässä ja pyysin häneltä anteeksi. Minun syytäni, että olin suututtanut hänet ja oma vikani, että hän löi minua.
Tämä tapahtuma sai minut ajattelemaan, että tämän on loputtava. Valokuvasin mustelmat kehossani, jotka ei onneksi olleet näkyvillä paikoilla, eikä kovin suuria. En kuitenkaan sanonut mitään kenellekään tai tehnyt mitään edistääkseni asiaa. Toivoin, että tapahtuisi jotain, joka antaisi minulle syyn lähteä kotiin. Mikä tuntuu jälkikäteen ihan hullulta. Niinkun fyysinen väkivalta ei olisi ollut tarpeeksi iso syy. Ehkä en uskaltanut. Mutta onneksi uskalsin tutkia miehen tietokonetta hänen ollessaan töissä. Kävin kaikkia kansioita läpi. Kai toivoin löytäväni jotain, joka antaisi minulle syyn lähteä. Ja niin löysinkin. Löysin kuvakansion nimeltä Pariisi, vaikka mies ei tietääkseni ollut koskaan käynyt Pariisissa. Kuvat oli otettu suhteemme aikana.
Kansiossa oli kuvia Pariisista, erilaisia nähtävyyksiä ja asunto, jossa oli astiat kahdelle. Kaksi viinilasia, jotka kilisteli. Tunnistin astiat ja asunnon. Mies oli ollut serkkuni luona. Miksi hän oli valehdellut? Miksi en tiennyt tästä mitään?
Laitoin viestiä serkulleni ja pyysin häneltä pelastusta. Hän vahvisti heränneet epäilyni. He olivat nähneet toisiaan useasti selkäni takana ja pettäneet minua. Serkkuni oli käynyt Italiassa ja mies Ranskassa. Alunperin olin tutustuttanut heidät toisiinsa, kun Ranskassa asuvat sukulaiseni viettivät talvilomaansa Suomessa samaan aikaan, kun italialainen poikaystävänikin vieraili Suomessa. Pettäminen tuntui minusta riittävän suurelta syyltä lähteä kotiin, mikä tavallaan on ihan hullua, ettei kaikki muu jo ollut riittävä syy. Jokin vain piti miehessä kiinni. Jälkikäteen tuntuu surulliselta itseni puolesta, että olen joutunut kokea tuon kaiken. Olen myös antanut serkulleni anteeksi. Oikeastaan koin, että hän oli pelastukseni. Mies on hyvin voinut pettää minua myös muiden kanssa kuin hänen. Se teki viimeistään näkyväksi mikä kaikki oli suhteessa pielessä.
Tuolloin uskalsin ostaa lentoliput Suomeen. Ehkä oli tiistai-ilta, kun löysin kuvat miehen koneelta. Ostin lentoliput torstaiaamuksi. Menin keskiviikkona töihin ja kerroin joutuvani lähtemään äkillisesti. Sain palkan käteisellä ja työkaverini lupasivat auttaa. Uskalsin tehdä peliliikkeitä, sillä poikaystäväni oli yövuoroissa. Keskiviikkoiltana hän lähti töihin ja esitin kaiken olevan normaalisti. Jäätyäni yksin, pakkasin nopeasti sellaiset tavarat, jotka pystyisin kantamaan mukanani. Tiputin asunnon avaimen postiluukusta sisälle. Työkaverini tuli hakemaan minut ja vei minut juna-asemalle. Lähdin junalla kohti Lontoota ja lentokenttää. Matka kestäisi noin 2 tuntia. Junassa tuntui, että uskalsin viimein hengittää. Pian olisin turvassa ja kotona.
Poikaystäväni alkoi soitella minulle. Ja minä vastasin hänelle, koska ajattelin, että olen jo turvassa. Kuinka tyhmä olinkaan. Hän onnistui jotenkin lähtemään töistä kesken vuoron, otti auton alle ja lähti ajamaan kohti lentokenttää. Autolla matka taittui nopeammin kuin junalla ja hän olisi minua aiemmin perillä. Hän olisi odottamassa minua, kun saapuisin lentokentälle. Hän alkoi soittaa yhtenään, mutten enää vastannut. Pian minulle soitteli hänen vanhempansa ja muut läheiset. Kaikki yrittivät puhua minua kääntymään. En muista tuosta hetkestä paljoakaan. Onneksi sain laitettua työkaverilleni viestiä ja kerrottua tilanteesta. Olin todella peloissani.
Työkaverini oli soittanut poliisille. Hän oli tuplasti ikäiseni nainen, joka oli eronnut väkivaltaisesta suhteesta. Hän otti minut välittömästi suojiinsa ja teki kaikkensa auttaakseni minua. Kun saavuin lentokentälle, poliisit olivat minua vastassa. Pääsin heidän mukaansa poliisiasemalle, sillä lentoni lähtöön oli vielä useampi tunti. Mies yritti myös soitella minulle. Hän oli tullut lentokentälle, mutta poliisi oli pysäyttänyt hänet ja estänyt hänen pääsyn. Hän yritti kovasti taivutella minut tapaamaan hänet vielä lentokentällä, mutten suostunut. Lähdin poliisien mukaan. Annoin asemalla lausunnon tapahtuneesta ja yksi poliiseista kirjasi sitä käsin lomakkeeseen. En koskaan uskonut, että muun maan poliisia kiinnostaisi minun turvallisuuteni. Vieläkin tuntuu ihmeelliseltä, että sain tuolla tavalla apua. Jostain syystä itselläni on mielikuva, että Suomessa avun saaminen on vaikeaa ja ajattelin sen olevan vielä vaikeampaa muualla.
Poliisit olivat minulle niin ystävällisiä. Kurvasimme yön tunteina myös mäkkiin, sillä he ajattelivat minun olevan nälkäinen. He kummastelivat, etten ollut hakenut apua jo aiemmin. He palauttivat minut lentokentälle kaksi tuntia ennen lentoni lähtöä ja katsoivat, että pääsin turvatarkastuksesta. He katsoivat, ettei mies ollut Suomen lennoilla, eikä pääsisi kahteen viikkoon. Minun tapauksessani onnellista oli se, ettei hän pyrkinytkään.
Välillä tuntuu hullulta, että tuo on tapahtunut minulle. Muistanko väärin? Olimmeko vain liian nuoria? Johtuiko kaikki kulttuurieroista? Emme koskaan enää keskustelleet. Hänen perheensä katosi täysin.
Tuon kaiken jälkeen luulin alkavani rakentamaan itseäni uudelleen, mutta vahingoitin itseäni vain lisää. Aloin deittailla todella aktiivisesti. Kävin kuntosalilla vähintään viidesti viikossa. En pysähtynyt hetkeksikään. En osannut olla yksin ja kohdata itseäni. Elämä oli koko ajan menossa ja täyttä. En käyttänyt alkoholia tai päihteistä, mutta tuntui, että olin muuten aika sekaisin. Deittailu antoi itsetunnolleni boostia. Minusta oli ihana saada kehuja, ihanaa, kun treffejä oli paljon ja seuraa helposti saatavilla.
Kirjoitin sinkkuudesta aktiivisesti blogiin ja olin esillä iltapäivälehdissä. Välillä nautin deittailun tuomasta huomiosta ja välillä olin aivan romuna, kun joku oli ghostannut minut. Elämä oli tunteiden vuoristorataa. Tammikuussa 2018 tein positiivisen raskaustestin.
Näiden vuosien aikana olen monesti ajatellut, että äitiys oli pelastukseni. Monesti sanotaan, että äitiyteen katoaa tai unohtaa itsensä. Mutta minut äitiys toi esiin. Sen kuka olen ja joka haluan olla. Pidän tästä versiosta itsestäni.
Yksinhuoltajana viettämäni vuodet ei olleet helppoja, mutta löysin siitä voimani. Toisen lapsen saaminen yksin itsellisenä äitinä tuntui todella luonnolliselta jatkumolta. Enkä olisi silloin osannut aavistaa, että tulen muuttamaan ihanan miehen seinänaapuriin. Että kaikki kipuiluni tulisivat päätökseen. Että jollekin minun ei tarvitsisi olla mitään muuta kuin se mitä olen jo. Että olen riittävä. Eikä minun tarvitsisi tehdä mitään ollakseni enemmän. Että joku voisi rakastaa minua ihan juuri niin. Minun ei tarvitsisi ansaita sitä.
Kymmeneen vuoteen mahtuu ihan valtavasti. Nyt olen kolmen lapsen äiti ja naimisissa entisen seinänaapurini kanssa. Miten paljon pahaa on tapahtunut, mutta miten paljon hyvää olen sittemmin saanut. Miten paljon olen etsinyt, kipuillut, ollut hukassa ja kokenut turvattomuutta. Itkenyt, että miksi minulla tapahtuu näin, koska on minun vuoroni. Ja sitten minun vuoroni tuli, vaikka sen odottaminen oli joskus vaikeaa. Nyt elämässä on ihana rauha, turva ja arkisuus. Voiko olla paremmin?
Palataan vielä hetkeksi alkuun, eli tähän blogiin, jota olen kirjoittanut nämä 10 vuotta. Se on kulkenut vierellä paikkana, jonne olen voinut kirjoittaa omista ajatuksista kaikissa elämäntilanteissa. Deittailua, sinkkuutta, yksinhuoltajuutta, itsellistä äitiyttä, painon kanssa kamppailua ja parisuhdetta. Haaveita ja unelmia, onnistumisia ja epäonnistumisia.
Viime vuonna kirjoitin vähemmän kuin koskaan ennen. Instagram on syönyt aikaa blogilta jo pitkään. Haluaisin kirjoittaa, mutten ota sille riittävästi aikaa enkä priorisoi sitä. Varmasti joka vuosi mietin myös blogin jatkoa, niin nytkin. Se maksaa minulle noin 1000€ vuodessa. Viime vuonna kirjoitin 24 postausta, eli yhdelle tekstille tulee ihan hyvä hinta. Monet tekstit ovat aikansa tuotoksia. Enkä itse juuri koskaan lueskele omia vanhoja juttujani. Olisiko aika luopua niistä, tästä? Siirtyä toisaalle? En osaa yhtään päättää. Tai päädyn samaan kun aiempinakin vuosina. Katson vielä tämän vuoden. Josko nyt saan otettua aikaa kirjottamiselle! Teitä lukijoita siellä tietysti on. Sen tiedän! Kiitos siitä! Ja moni lukisi mielellään, jos tänne tulisi luettavaa vähän tiiviimmin. Tiedän sen.
5 kommenttia