Kolmekymmentäviisi viikoa. Sen verran olen ollut äitinä. En ehkä tiedä vielä kaikkea, mutta jotain hyvin tärkeää olen oppinut.
Olen oppinut, että aina on huono aika puhua puhelimessa. Yksinkertaisesti puhelin soi aina silloin, kun lapsella on joku kohtaus meneillään tai olette syömässä tai teillä on vauvatreffit. Ainut mahdollinen aika soittaa takaisin on, kun lapsi nukkuu. Mutta sekin tuntuu huonolta hetkeltä. Silloin olisi siivousta, pyykkejä, ruoalaittoa ja lista muita hommia, jotka jyskyttävät takaraivossa. Tai yksinkertaisesti unohtaa soittaa takaisin, kun on illalla kuoleman rajamailla. Viestit ovat hyviä! Jos niihin muistaa vastata, yleensä heti ei ehdi, mutta joskus sentään, eli se on varmempi, kuin puhelu.
Olen oppinut, että vauva ja vanhempi ovat symbioosissa. Heistä tulee uusi vauvamonikko, eli yksikkö, josta puhutaan monikosa! Kun kuulumisia kysellään, sitä huomaa vastaavansa, että meille on hampaita tulossa, että huonommin menee. Tai kertoilla kuinka juuri kävimme potalla, meillä on kuivaksi oppiminen menossa!
Olen oppinut mielestäni todella hyväksi tahranpoistajaksi. Ennen en osannut poistaa tahroja vaatteista ja tahraiset vaatteet päätyivät aina mummolle pesuun, hän sai aina kaikki tahrat pois. Tottakai mummo sai, sillä hän oli sen jo oppinut, minkä minä olen oppinut vasta nyt. Olin kyllä kuullut sappisaippuasta, sitruunasta ja soodasta sekä auringonvalosta, mutta vauvan ollessa ihan vauva, ihmettelin mihin niitä muka tarvitsee. Meillä ei koskaan ollut niskakakkoja. Pianpa menin ostamaan kunnon tahranpoiston tehoaineet kotiin. Kiinteiden myötä tahroja oli kaikkialla ja puklukaan ei ollut enää valkoista.
Olen oppinut, että vauva tarvitsee muodoilleen ja vuodoilleen sopivan vaipan. Ja ennen kaikkea olen oppinut, että pippelillä on aivan oma elämänsä. Kosteussuojia, useita lakanoita, yökkäreitä ja peittoja tarvitaan, sillä yhdet on aina pesussa. Ja vaipat ovat kuin terveyssiteet, ei ole ihan sama mikä merkkiä ja kokoa ostaa.
Olen oppinut sen, että vähemmän on enemmän vauvan vaatteissa. Pienen hetken kuluttua ne ovat jätettä, joita koitat kaupata kirppiksillä tai jaella odottaville ystäville. Sellainen vaate, jota kukaan ei enää sinun käyttösi jälkeen halua, on ongelma, joka päätyy UFFin laatikkoon. Sen takia vähän hyviä ja sopivasti on avainasemassa. Raskaana ollessa ajattelin ihmisten olevan todella kilttejä ja anteliaita, kun sain niin paljon käytettyjä vaatteita ja olivathan he, mutta halusivat myös päästä heille tarpeettomasta eroon.
Olen oppinut sen, että vauvat todella ovat yksilöitä. Kaikki vauvat eivät vain syö ja nuku. Vaan siltä väliltä löytyy aivan kaikkea. Mutteivät he sitä tahallaan tee, vaikka joskus siltä tuntuisi, kun on rullaillut ympäri kyliä kolmatta tuntia vesisateessa, jotta vauva nukkuisi.
Olen oppinut, että vauva on ykkönen ja äiti kakkonen. Vauvan tarpeet menee aina omien edelle. Ei voi edes muistaa, koska on käynyt kampaajalla tai koska osti itselleen uuden vaatteen. Vauvan syöttää aina ennen oma ruokailua, vauvan vaipan vaihtaa, mutta itse ei muista käydä pissalla, vauvan vie heti lääkäriin, kun poikkeavaa ilmenee, mutta itse joutaa odotella.
Olen oppinut, että kaikkea tarvitsee. Enää ei selviä vain kotiavaimilla, korttikotelolla ja puhelimella. Vaan tarvitset vaihtovaatteet, vaippoja, rasvaa, pyyhkeen, kosteuspyyhkeitä, leluja, maitoa, ruokaa, naksuja, ruokalapun, lusikan, aurinkolasit, harsoja ja kuka mitäkin. Ja aina jotain on unohtunut. Tämän tavaramäärän takia lähteminen kestää.
Olen oppinut sen, että kaikesta selviää, siis ihan kaikesta. Ja vauvavuoden kevät herättää henkiin ja hyvä vauvavakuutus pelastaa sitten viimeisetkin murheet.
Olen oppinut sen, etten tiennyt miten suurta rakkaus voi olla ennen vauvaa.
Ja ennen kaikkea olen oppinut, että kaikkeen sopeutuu.Mikä joskus on tuntunut mahdottomalta ja vaikealta, on ihan normaalia nykyään.
-Iida
LUE MYÖS
Mihin en osannut äitiydessä varautua
KUVAT / Saranda Dedolli / Tyhjä ajatus-blogi
8 kommenttia