Tänään vietetään isänpäivää ja sainkin seuraajalta kysymyksen. Sattuuko isänpäivä minuun?
Ajattelin ensin, että isänpäivä ei tunnu missään. Se on minulle tavallinen päivä. Mutta tuntuuhan se, kyllä siihen liittyy paljon ajatuksia ja tunteita. Ihan normaalia, että niin on. Minulla ja lapsella, meillä kummallakaan ei ole isää läsnä elämässä. Tottakai päivään liittyy kipuilua. Enkä ole ainoa. Aina on joku, joka on menettänyt isän tai äidin tai molemmat, aina on joku, joka on mennettänyt lapsen, joku, joka ei saa tahdostaan huolimatta kokea vanhemmuutta. Aina joku sytyttää kynttilän pimeälle hautausmaalle.
Aina on joku, jolle johonkin juhlapäivään tai pyhään liittyy haikeutta, surua, pettymystä, ehkä vihaa ja kateuttakin. Aina on joku, jota koskee. Aina joku, joka kipuilee. Aina joku, joka itkee. Ei vain äitien- ja isänpäivänä.
Minä olen pitkän luokan sinkkuna surrut monet joulut, kun ei ole ketään kenen syliin käpertyä avaamaan paketteja, ei ole ketään tuomassa kukkia naistenpäivänä, ei keittämässä aamukahvia syntymäpäivänä, ei yhteisiä mökkiperinteitä juhannuksena eikä mitään pariskuntarientoja uutena vuotena. Yksinhuoltajaäitiys tuo vielä omat tuskansa. Ei ole ketään, joka huomioisi äitienpäivänä, eikä ketään, jota lapsi voisi muistaa isänpäivänä. Vaikkei eroperheisäkään välttämättä ole ketään joka huomioisi.Kaikki pariskunnat ja perheetkään eivät toimi samalla tapaa juhlapäivinä. Juhlapäivissä usein korostuu kumppanin merkitys ja itse ainakin unohdan, että juhlia voi ilman toisilta saatua huomiota. Monesti juhlan tekeekin jokin ihan muu kuin huomionosoitukset ja materia.
Olen katsonut hieman ristiriitaisissa tunnelmissa somesta, kun kaikki muut ovat jossain ja juhlivat porukalla. Ollut ehkä vähän kateellinen, kun jonkun puoliso huomioi ja muistaa sekä osoittaa välittämistä. Ehkä äitienpäivänä tuntui, että olen vähemmän äiti, kun kukaan ei huomio minua. Tänäänkin voisin katsoa somessa muiden isänpäivänviettokuvia ja harmistua.
Harmistua jostain, mitä minulla ei ole ja jollain on. Mutta se, että jollain on ihana isä ei tuo minulle tai minun lapselleni isää. Vaikkei minun lapsella ole läsnäolevaa isää, joillain toisilla lapsilla on. Miksi joku ei saisi tuoda esiin omaa onneaan, iloaan ja perinteitään? Ei vain voi ajatella, että muut eivät saisi viettää juhlaansa ilolla, koska jollekin se tuo surua. Toki on hyvä olla sensitiivinen eikä olettaa, että kaikille päivä on yhtä onnellinen, mutta jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan loppuen lopuksi. Siksipä en aio tänään pahoittaa mieltäni.
Enkä aio tulevaisuudessakaan. Samalla näytän lapselleni, ettei hänenkään tarvitse. En sure hänen puolestaan, ettei hänellä ole isää, vaan osoitan, että on suuri ilo, että hänellä on äiti. Äiti, joka on hänen kanssaan jokaisena päivänä. Joka on hänen turvansa ja rakkautensa, hänen päivänsä paras asia. Mahdollisesti isänpäivä muotoutuu meidän näköiseksi hänen kasvaessaan. Ehkä meillä on kaksi äitienpäivää vuodessa tai toinen omistetaan kokonaan mummille? Ehkä lapsen elämään tulee henkilö, jonka kanssa hän haluaa päivää viettää. En varmaan tule tekemään päivästä erityistä numeroa ja lapsen kasvaessa voimme keskustella siitä sitten yhdessä. Muiden isänpäivän vietto ei ole meiltä pois. Haluan olla onnellinen muiden lasten puolesta, joiden arjessa on osallistuva ja välittävä isä, se on todella ihanaa ja arvokasta. Oikeasti lapsen kannalta on upeaa, että elämässä on rakastavia aikuisia. Me iloitsemme siitä, mitä meillä on ja meillä on toisemme.
Ihanaa, että meillä vietetään isänpäivää, mahtavaa miten monella on isä elämässä ja miten hyviä isiä on! Hyvää isänpäivää! Mekin laitoimme kahdelle papalleni isänpäivätoivotukset postilla.
-Iida
KUVAT// Sipriina Saari
LUE MYÖS
Millaista on olla yksinhuoltaja?
11 kommenttia