Toisinaan koen, että äitiyteeni kohdistuu aivan erilaiset paineet, kun olen varhaiskasvatuksen ammattilainen. Koen, että minun pitäisi olla oppikirjan mukainen, miettiä kaikkea pedagogisesti ja kasvattaa onnistuneesti malli yksilöä. Erityisesti sosiaalinen media saa minut tuntemaan näin.
Minä jaan elämääni blogissa ja Instagramissa, hetkiä elämästäni. Monesti toimintapani herättää kysymyksiä, miksi teen tietyllä tapaa, mitä ammattilaisena ajattelen asiasta ja onko ammattilaisen antaa vinkkejä. Ihmiset tuntuvat olettavan, että minulla on aina vastaus kaikkeen ja olettavat minun toimintani olevan ns. oikein, koska olen ammattilainen. Taannoin puhuin Instagramissani Eemin uhmaiästä ja sen tuomista haasteista, sain useita viestejä, joissa tunnettiin suurta helpostusta, että ammattilaisellakin on samat haasteet, ettei lapsen käytös olekkaan vanhemman koulutuksesta kiinni.
Vaikka olen varhaiskasvatuksen opettaja, olen lapselleni äiti. Hänen edessään en ole ammattilainen. Olen äiti tai äitiyttä opetteleva. Kotona minä harjoittelen toimimista lapseni kanssa. Aivan siinä missä muutkin vanhemmat. Oma lapsi on eri asia, kuin lapset töissä. Omaan lapseen on aivan erilainen suhde. Oma rooli on aivan erilainen, olen itse ihan erilainen. Minulla on kotiminä ja työminä.
Tottakai ammatista on paljon hyötyä. Minulla oli ennen lapsen syntymään jo paljon tietoa lapsen kasvusta ja kehityksestä. Olin viettänyt paljon aikaa pienten lasten ja vauvojen kanssa. Tilanteeni oli toki erilainen kuin sellaisen vanhemman, jolla ei ole ollut ennestään mitään kosketusta lapsiin tai lasten maailmaan. Ammattini on muokannut ajatteluani ja opettanut lapsista. Tietysti se vaikuttaa siihen millainen äiti haluan olla ja millaisia asioita pidän tärkeänä. Se on vaikuttanut siihen miten pyrin vanhempana toimimaan ja antanut työkaluja.
Töissä minua ohjaa laki ja asiakirjat. Työskentelen moniammatillisessa yhteydessä eri toimijoiden kanssa, jolloin en tee päätöksiä yksin. Töissä olen varhaiskasvatuksen opettaja, mutta myös asiakaspalvelija kärjistetysti. Eli minä olen myös kaikkia asiakasperheitä varten ja heidän tyytyväisyys on todella tärkeää. Varhaiskasvatus on palvelu, josta asiakkaat maksavat. Jolloin rahalle tulee saada vastinetta. Saan työstäni palkkaa. Työssäni tulee huomioida tilat, sillä työskentelen laitoksessa. Laitos määrittää jo paljon ja asettaa työlle tietyt rajat.
Ammatillisuus antaa etuja vanhemmuuteen, mutta myös ison taakan. Kuten sanottu, otan vanhemmuudestani paineita. Ajattelen, että minun toimintaani tarkkaillaan suurennuslasilla, koska olen ammattilainen. Haluan olla lapselleni äiti. Usein sorrun itsekin siihen ajatteluun, että minun pitäisi olla ammattilainen. Kotona minulla on yksi lapsi, eikä 21 niin kuin päiväkotiryhmässä. Tottakai suuren joukon kanssa laitoksessa on oltava oltava suunnitelmallinen ja toistuva rytmi sekä selkeät säännöt. Mutta kotona saa olla eri säännöt, kodin säännöt. Kotona saa olla löysempää, kuin töissä. Kotona saa olla äiti. Kotona saa kokeilla, mokata ja kokeilla uudelleen. Kotona ei voi olla tiukan paikan tullen kysyä kollegalta mielipidettä tai pyytää varhaiserityisopettajaa havainnoimaan toimintaa. Kotona pitää vain luottaa itseensä äitinä ja tehdä ratkaisut sen pohjalta. Ja ihan aina pyrin tekemään ne siinä hetkessä parhaalla tavalla.
Koska minäkin harjoittelen äitiyttä, ei minulla ole aina kaikkeen tekemääni pedagogisia perusteita, ainakaan tietoisia sellaisia. Enkä suunnittele toimintaa vasun pohjalta. Monissa tilanteissa saatan kotona oman lapsen kanssa toimia aivan toisin mitä tekisin töissä. En toimi aina äitinä niin, kuin kasvattajana tiedän parhaaksi. Saatan toimia ”väärin” suuttuessasi, hengähdyshetken toivossa tai silloin, kun en vain jaksa vastaanottaa lapsen kiukkuja kuudetta kertaa samasta asiasta.
Äitiydestä ei makseta palkkaa, äitinä ei aina jaksa ja välillä tekee huonoja valintoja. Välillä on valittava huonon ja vähemmän huonon väliltä. Välillä on asetettava oma hyvinvointi edelle. Välillä on mietittävä mikä asia on taistelun arvoinen ja milloin voi antaa myöten. Voi olla, että 10 vuoden päästä jokin valinta harmittaa ja saan sitten taistella oman virheeni takia. Minä olen kuitenkin se, joka kantaa vastuun. Ei aina vain voi tietää etukäteen, onko joku hyvä vai huono päätös tai toimintatapa. Siinä hetkessä se on tuntunut siltä, kun se on päätetty.
-Iida
LUE MYÖS
Millainen äiti tulee varhaiskasvattajasta?
KUVAT // Teemu Nurmela
17 kommenttia