Muistan sen valtavan odotuksen. Koko raskausajan oli odottanut ja muka valmistautunut. Kun se sitten oli siinä, tuntui siltä, että tässäkö tämä nyt on. Olenko nyt vain äiti? Välillä pääsi itku ja olisi tehnyt mieli ottaa hyppy entiseen elämään.
Ystäväni, joka on tuore äiti, puhui juuri tästä tunteestaan. Kaipuustaan omaan elämään. Siinä hetkessä muistin sen tunteen. Muistin tunteneeni samoin. Ja oivalsin jotakin.
Pelkot oman elämän menetyksestä ja itsensä hukkaamisesta äitiyteen olivat todellisia. Alkuun olin hukassa, sillä muutos on valtava. Ei siihen auta mikään valmistautuminen, vaan se kaikki on käytävä läpi ja tunnettava. Ilo, huoli, rakkaus ja pelko, ne kaikki kulkevat rinnan. Sitä kaipaa vanhaa ja rakastaa uutta. Minä olen kuitenkin löytänyt itseni, vaikka pelkäsin muuta. Minä olen löytänyt itseni äitiyden myötä. Pidän siitä Iidasta, jota äitiys on hionut. Ja tulee hiomaan. Minä tunnun enemmän minulta kuin koskaan ennen. Minä olen minä. En kadonnutkaan mihinkään, vaan löydyin itsestäni.
Elämä ei myöskään päättynyt. Ei ole vanhaa ja uutta elämää, on vain elämä. Elämä, jossa on erilaisia vaiheita. Alkuun tein sen virheen, että ajattelin elämäni ”ennen vauvaa ja vauvan jälkeen” -elämäksi ja vertasin uutta vauvasta alkanutta elämää entiseen elämään. Todellisuudessa kaikki on koko ajan ollut yhtä ja samaa elämää. En menettänytkään mitään, vaikka alkuun luulin niin. Elämääni tuli vain jotain lisää.
Minä en kadonnut eikä elämäni kadonnut. Minä elän koko ajan minun elämääni. Minun elämässäni on vain lapsi lisänä ja minun elämäni on lapseni lapsuus. Olen oivaltanut sen, ettei elämää voi jakaa. Ei minua voi jakaa. Entiseen ja nykyiseen. Kaikki on yhtä. Minun elämäni on lapsen elämää. Minun elämää, jossa on lapsi ja teen samaa mitä aiemminkin. Se alun tuska ja huoli tuntuu nyt niin turhalta. Kaikki muuttui, muttei kuitenkaan mikään. Tuntui, että katoan, putoan ja uppoan. Lopulta tajusin löytäneeni, rakastuneeni ja eläväni omaa elämääni.
-Iida
KUVAT // Jannamari
12 kommenttia