KAUPALLINEN YHTEISTYÖ SOS-LAPSIKYLÄ
Jo ihan pienenä lapsena nautin esiintymisestä. Puin rooliasun päälle ja pyysin perheenjäsenet yleisöksi esitykseeni. Vanhempani pääsivät kauttani osallistumaan balettiin, moderniin nykytanssiin, lauluesityksiin, stand uppiin ja monologeihin. Kyseessä oli aina mieletön leikki, jota edelsi katsomon viritys, pääsylippujen teko ja pikkuveljen värvääminen lippujen tarkastajaksi. Isä tapasi kutsua minua mannekiiniksi. Taisin olla aikamoinen showmimmi ja kameran edessä keimailija.
Miettiessäni omaa harrastustaivaltani, tunnen suurta kiitollisuutta vanhempiani kohtaan. Olen aina saanut tehdä asioita, joista olen nauttinut. Asioita, joita kohtaan olen kokenut luontaisesti kiinnostusta. Olen saanut kokeilla erilaisia asioita ja löytää omaa juttuani.
Vanhempani selvästi huomasivat kiinnostukseni taiteita kohtaan, sillä nautin itseni ilmaisusta monin tavoin. Kävinkin tanssiopiston tanssitunneilla 8-vuotiaasta aina 16-vuotiaaksi. Mikään ei ollut niin hienoa kuin tanssiopiston kevätnäytökset isolla lavalla valtavan yleisön edessä. Koulussa rakastin joulu- ja kevätjuhlia. Oli parasta päästä esiintymään. Mieleeni onkin jäänyt kuudennenluokan kevätjuhla, jossa sain pääroolin. Silloin muistan ajatelleeni, että minusta tulee näyttelijä. Unelmasta tuli kantava ajatus.
Tuo kevätjuhla antoikin kimmokkeen teatteriharrastukselle, joka sopi todella hyvin tanssin oheen. Aloitin 13-vuotiaana kansalaisopiston ilmaisutaiteen kurssilla. Lisäksi osallistuin koulun näytelmäkerhoon. Pääsin Helsingin kaupungin teatteriin TET-jaksolle. Sain järjestää pukuja ja seurata näytelmäharjoituksia. Hurahdin teatteriin aivan täysillä ja se vei mukanaan. Oli aivan mahtavaa harjoitella esiintymistä, työstää näytelmää, käsikirjoittaa, pukea asuja, valmistella esityksiä ja esiintyä. Aivan mahtavaa oli jännittää verhon takana ja miettiä, että missä ne vanhemmat katsomossa istuvat.
Sain tuntea olevani hyvä ja taitava. Se oli todella tärkeää ja teki hyvää itsetunnolle. Minulla oli usein se tunne, että olen koulussa jotenkin huono vaikean lukihäiriöni takia, mutta harrastuksissa sain loistaa. Ne vahvistivat minua ja sain onnistumisen kokemuksia, hei minä olen hyvä ja minä osaan! Teatteriharrastus veikin Kallion ilmaisutaidon lukioon, joka tuntui silloin suurelta saavutukselta. Taideaineisiin painottunut lukio mahdollistikin paljon, sillä koulussa oli tarjolla hyvin monipuolinen katsaus taiteen kursseja. Olin haljeta onnesta kaikkien ihanien kurssien edessä, kirjallista ilmaisua, puheilmaisua, teatteria, tanssia, kuvataidetta! Valittavaa oli paljon ja kurssien sisällöt olivat aina vain parempia. Tuntui, että olen lähempänä unelmaani kuin koskaan! Olin varma, että minusta tulee näyttelijä. Ja siltä se tuntuikin, kun sain ylioppilaslakkini päähän Helsingin kaupunginteatterin päänäyttämöllä vuonna 2011. Näyttämöllä, jossa olin vain katsellut muiden esiintyvän ja nyt minä esiinnyin siellä itse!
Tuntui todella hienolta saada positiivisia kokemuksia myös koulusta. Erityisesti mieleeni on jäänyt teatteritaiteen opettajani, joka monesti kehui ja piti minua lahjakkaana. Muistan kertoneeni hänelle, etten aio hakea teatterikorkekouluun ja hän sanoi “onpa harmi, lahjakkuus menee hukkaan”. Nuo sanat on jääneet mieleeni vahvasti. Hieman on myös jäänyt kaivelemaan tuo teatterikorkeakoulu! Olisiko pitänyt, pitäisikö ehkä vielä?
En kuitenkaan usko lahjojeni menneen hukkaan, vaan todellakin päässeen käyttöön! On myös täysin okei, että unelmat muuttuu ja vanhojen tilalle tulee uusia unelmia, jota kohti kulkea.
Uskon vahvasti, että harrastuksilla on ollut yhteys omaan työuraan. Niiden kautta olen löytänyt vahvuuksiani ja huomannut missä asioissa olen hyvä. Ne ovat johdattaneet sellaisten työtehtävien pariin, joissa olen saanut toteuttaa itseäni luovasti. Tällä hetkellä sisällöntuottajana saan esiintyä, tehdä videoita, puhua, kirjoittaa ja valokuvata! Eli oikeastaan ihan kaikkea sitä mitä olen aina halunnutkin! Tunnen valtavaa kiitollisuutta myös vanhempia kohtaan, jotka ovat aina tukeneet minun tekemistäni ja pyrkineet kaikin tavoin mahdollistamaan harrastamisen.
Harrastaminen on monella tapaa merkittävää lapselle ja nuorelle. Harrastaminen voi vaikuttaa positiivisesti lapsen minäkuvaan ja vahvistaa itsetuntoa. Harrastuksesta saa iloa ja onnistumisia. Harrastus yhdistää ja luo yhteenkuuluvuutta. Se on myös tärkeä asia ihmissuhteiden luojana. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus harrastaa niin halutessaan riippumatta perheen taloudellisesta tilanteesta. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus tavoitella unelmiaan ja saada aikuisen tukea unelmien tavoitteluun.
Haluan kannustaa sinut mukaan SOS-Lapsikylän harrastustukijaksi lahjoittamalla 20€ harrastustuki -kampanjaan. Syyskuun tavoitteena on mahdollistaa 200 lapselle harrastus vuodeksi ja yhdessä voimme onnistua tässä. Mikä upeinta tässä kampanjassa, niin lahjoitukset menee 100% harrastustukiin! SOS-Lapsikylä tekee kyllä niin upeaa työtä tämän kampanjan kanssa!
Lahjoita 20€ tekstaamalla SOS20 numeroon 16155
tai haluamasi summa MobilePaylla numeroon 42455
Lahjoittaa voit myös sivulta unelmista.fi/sos-lapsikyla-harrastustuki
Harrastustukea myönnetään 7-17-vuotiaille lapsille. Sitä saa vuosittain yhteen ohjattuun ja säännölliseen harrastukseen ja sen osallistumismaksuihin. Tukea myönnetään lapsen toiveen mukaiseen harrastukseen. SOS-Lapsikylä tekee yhteistyöstä kuraattorien ja perhesosiaalityön kanssa, jotta tuki kohdistuisi eniten sitä tarvitseville. Tukia on myönnetty jo yli 600 ja yli 30 eri harrastusmuotoon. Voit lukea lisää harrastustuesta unelmista.fi -sivulta
-Iida
10 kommenttia