Välillä vaivun epätoivoon. Tai aika usein. Se korostuu juurikin näin jouluna.
Näen kaikkien ostavan lahjoja kumppaneilleen, näen kaikkien kulkevan käsikädessä jouluostoksilla ja ottavan kuvia samanlaiset joulupaidat päällä. Tai vähintään kaikki menevät kihloihin tai naimisiin joulun alla tai kertovat raskausuutisia.
Ja minä olen sukupuuttoon kuoleva sinkku. Olen ainut sinkku koko maailmassa. Kaikilla tuntuu olevan joku. Siltä se tuntuu.
Taas yksi joulu yksin. Aika monena vuonna olen päättänyt, että ensi jouluna minullakin on joku, jonka kanssa istua villasukat jalassa ja katsoa The Holidayta. Mutta tänäkään vuonna ei ollut minun vuoroni.Väkisinkin miettii, että koska on oikein minun vuoroni. Aina ei tiedä itkeäkkö vaiko nauraa!
No eipä tämä nyt ole niin vuoden päälle. Kyllä tässä joutaa odottelemaan. Todennäköisesti minun tuleva mieheni ei ole vielä eronnut nykyisestä kumppanistaan ja siksi emme ole vielä kohdanneet.
Ystäväni sanoi, että tilanteeni on oikeastaan aika ihana. Minulla on kaikki vielä edessä. Minun alkuhuumani ei mennyt, vaan se on edessä, minun hääni eivät ole juhlittu, vaan ne ovat vasta tuloillaan. Kaikki ihana ihastuminen ja rakastuminen ovat edessä. Kaikki hyvä on tulossa tulevaisuudessa. Se, minkä moni on jo kokenut ja tehnyt, on minulla edessä. Ainutkertaisena, ensimmäistä kertaa. Aikuisella iällä suhteen muodostuskin voi olla ihan toista, kun nuorena. Silloin tietää kuka on ja mihin haluaa. Ja eikö sanota, että odotus palkitaan? Kun mietin itseäni hääpuvussa, minua ei yhtään haittaa odottaa. Se hetki tulee vielä. Mutta kuhan seuraavalla vuosikymmenellä!
Ajatus siitä, että jotain ihanaa, kaunista ja suurta on vielä odotettavissa, eikä elämäni ole eletty ja kaikki nähty, tuntuu hyvältä. Siihen suuntaan pyrin kääntämään myös ajatukseni. ”Täällä ei ole ketään minulle sopivaa, olen aina yksin ”kääntyy nyt ajatukseen ”minun mieheni on tulevaisuudessa”. Kutkuttaa se ajatus siitä, että saan vielä olla siinä ihastuksen huumassa.
-Iida
KUVAT // Salla Seppälä
9 kommenttia