Meillä on asunut jo kahden viikon ajan koira! Kaksi viikkoa sitten Veli tuli osaksi meidän tiimiä. Veli on cockerspanielin ja cockapoon sekoitus, eli hänessä on 75 % cockeria ja 25 % villakoiraa. Hän on tosin ihan ilmetty cockerspanieli ulkonäöltään, vaikka onkin sekarotuinen.
Syntyessään Veli oli täysin vitivalkoinen ja hänessä oli muutama iso musta läikkä. Viikkojen kuluessa väritys on muuttunut. Olen ehkä puolueellinen, mutta minusta hän on aivan ihana ja uniikki väritykseltään! Ei ole toista samanlaista!
Koira on sujahtanut meidän elämään todella hyvin. Ja hän kasvaa silmissä!
Veli on todella meneväinen, innokas, sosiaalinen ja ihmisrakas. Hän ei arkaile. Hän on ottanut meidän kodin omakseen ja meidät perheekseen. On aivan käsittämätöntä miten koira leimautuu omistajaansa. Minä todella olen nyt hänen äitinsä. Hän seuraa minua ja mieluiten tulee nukkumaan jalkojeni juureen. Hän seuraa mukana vessaan ja toljottaa, kun istun pöntöllä. Hän seuraa, kun ripustan pyykkejä ja yrittää repiä niitä alas sitä mukaan kun saan niitä kuivumaan. Kun Eemi ei enää tee näitä juttuja, niin koira tekee.
Veli suhtautuu uusiin paikkoihin ja ihmisiin innokkaasti. Ulkona Veli on aivan innoissaan vastaantulevista ihmisistä ja suurin piirtein heittäytyy heidän jalkojensa juureen vaatimaan huomioita. Häntä vain heiluu! Hän on aivan naapureiden suosikki ja koskaan ihmiset eivät ole puhuneet minulle näin paljoa, kun koiranpennun myötä. Mutta onhan Veli syötävän suloinen ja niin kaunis väreiltään!
Veli ei ole osoittanut ikävän merkkejä. Ensimmäisen yön se nukkui vieressäni herättämättä. Sen jälkeen hän on nukkunut sänkyni vieressä. Hän nukkuu kohtalaisen hyvin, mutta herää aikaisin. Hän on tottunut saamaan kasvattajalla ruoan klo 05.30 aamuisin. Tyypillisesti Veli herää aamuneljältä, mutta jatkaa uniaan kuuteen, jolloin saa ruoan. Toivon, että hiljalleen hän oppisi nukkumaan hieman pidempään. Veli on harjoitellut yksin olemista ja sekin on mennyt tosi hyvin. Aloitimme harjoittelun vartista ja pidensimme aikaa päivä kerrallaan.
Eemi on ollut melko mustasukkainen koirasta. Sellaista en jotenkin osannut ajatella, vaikka tottakai se on täysin luonnollinen reaktio. En ole kokenut koiranpentua sinällään raskaana, mutta oman lapseni kyllä. Hän haluaa minun huomiotani ja osoittaa tietysti mieltään, kun joutuu jakamaan sitä nyt koiran kanssa. Niinpä hermot on menneet useaan kertaan, kun koiran pentu roikkuu yhdessä housun lahkeessa ja taapero toisessa ulisten ”haluan syliin”.
Haastavin asia on ollut nukkuminen ja yöunet. Eemi ei malta illalla pysyä sängyssään, sillä luulee minun ja Velin tekevän jotain kivaa olohuoneen puolella, josta hän nyt jää paitsi. Nukahtamiset ovat venyneet sinne ilta kymmeneen ja samalla se on venyttänyt omaa nukkumaanmenoani. Aamulla kaikki heräämme kuudelta koiraan. En ole saanut Eemiä jatkamaan uniaan. Tietysti väsymys vaikuttaa vielä lisää hänen kiukkuisuuteen.Olen pyrkinyt antamaan Eemille tärkeitä tehtäviä koiran hoidossa, jotta hän tuntee itsensä tärkeäksi ja taitavaksi. Eemi saa tarjota ruoan ja antaa herkkuja, kun Veli tekee tarpeensa ulos. Ulkoilutamme koiraa yhdessä monta kertaa päivässä. Hän tykkää heittää Velille palloa ulkona ja sitäkin pyrin kehumaan ja toivon leikistä heille yhteistä juttua, joka vahvistaa heidän välejä hiljalleen. Leikin riemu on mahtava ja Veli osaa hienosti tuoda palloa takaisin.
Omat tuntemukset ovat kahden viikon aikana vaihdelleet laidasta laitaan. Olen miettinyt, että mitä menin tekemään, kun aamulla näen pissalätököt ja kakkapökäleet keittiössä ja alan siivota ärsyyntyneenä. Olen miettinyt, että oppiiko koirat ikinä sisäsiiteiksi. Olen ollut niin turhautunut, kun koira ei tee ulos mitään, mutta pissaa heti päästyään sisälle, vaikka tiedän. Epätoivo iskee, vaikka tämän ikäinen koira ei tietenkään ole sisäsiiti eikä sitä voi odottaakaan. Olen miettinyt, että mikä riiviö meille muutti! Miten olin unohtanut tämän vaiheen! Järsii kenkää, mattoa ja on koko ajan kiinni varpaissa. Olen miettinyt, että olenko jotenkin huono koiraäiti. Koira on ihana, mutten tunne samoin koiraa kohtaan kuin Eemiä kohtaan. Niin monesti sanotaan, että koira on kuin oma lapsi, perheenjäsen. Miksi en sitten tunne yhtä vahvasti? Mielestäni koira on kuitenkin koira.Olen miettinyt, että tuleeko koira ja taapero koskaan toimeen? Me kaikki tarvitsemme aikaa, taapero erityisesti, mutta kuinka paljon? Koska se koira oppii olemaan syömättä taaperon lelua ja vetämättä sukkaa?
Illat koiran kanssa kaksin ovat kuitenkin pakahduttavan ihania. Minusta on aivan ihanaa, kun hän käpertyy viereeni nukkumaan. Minusta on ihana seurata koiraa ja taaperoa, sillä heillä on hetkensä ja ne toivottavasti lisääntyvät ajan kanssa. Minusta on ihana seurata Velin touhuja ulkona. Hänen korvansa lepattavat, kun hän juoksee ulkona pallon perässä. Hetken riehuttuaan, hän nukahtaa jalkojeni juureen. Kauaa hän ei jaksa, kun jo alkaa väsyttämään. Yhteiset onnistumiset ovat myös todella palkitsevia. Voi sitä riemua, kun tarpeet tulee ulos! Aiommekin mennä koirakouluun, minä ja Veli, saamme siitä yhteistä kivaa tekemistä ja onnistumisia molemmille. Uskon yhteisen harrastuksen toimivan meille. Koko perheen hyvänä harrastuksena on lisääntyneet ulkoilut. Odotan myös kovasti, että Veli kasvaa ja pääsen sen kanssa enemmän lenkkeilemään, nyt hän ei juuri jaksa pitkää matkaa kävellä.
Sellaisia koirakuulumisia tänne!
-Iida
44 kommenttia