Kaksi viikkoa uutta arkea takana ja kolmas viikko kohta alkamassa. Ennen ensimmäistä työpäivääni, en juuri pystynyt nukkua. Stessasin miten aamu tulee sujumaan, heräänkö herätyskelloon, pääsemmekö lähtemään ajoissa ja osaanko töissä mitään. Aamulla on oikein pystynyt syödä. Vatsa oli jännityksestä sekaisin. Ajatukset pelonsekaisia.
Eemin päiväkodin tullessa näkyviin, silmäni täyttyi kyynelistä. Tuntui, että romahdan. Rintaa puristi ja jalat halusivat tehdä täyskäännöksen. Kyyneleet silmissä katsoin lastani, joka ei tajunnut asiasta yhtään mitään. Hän ei ymmärtänyt minne oli menossa ja kuinka pitkäksi aikaa. Eemi jäi itkemään perääni ja minä lähdin itkuisin silmin töihin.
Työpaikalla törmäsin tuttuihin työkavereihin, jotka toivottivat iloisesti minut tervetulleeksi. Halasimme ja minä itkin. Itkin pitkin päivää ja ajattelin kuolevani. Se tunne oli aivan kamala. Sillä hetkellä tuntui, että se oli hirveintä, mitä olen elämässäni joutunut kokea. Käytävillä näin vanhempia, jotka muistivat minut. He iloitsivat paluustani. Näin lapsia, jotka olen ottanut vastaan vuonna 2015 ja siinä he nyt olivat isoina, taitavina ja iloisesti höpöttävinä.
Uskon, että vielä helpottaa entisestään, kun viikot kuluvat. Toistaiseksi koen neljä työpäivää aika raskaina ja koen olevani todella väsynyt. Aamulla heräämme Eemin kanssa samaa aikaa. Minä yritän hoitaa aamutoimiani ja Eemi pistää paikkoja uusiksi. Taitamme matkan yhdessä. Eemin päiväkodilta kävelen töihin. Töiden jälkeen haen Eemin ja olemme viideltä kotona. Silloin haluisin lässähtää sohvalle, mutten voi. Kun saan Eemin nukkumaan illalla, alan siivota keittiötä ja valmistamaan seuraavaa päivää laittamalla aamupalat ja välipalat valmiiksi, vaatteet valmiiksi ja pakkaan reput. Omaa aikaa ei olekkaan kuten ennen ja sitä tosiaan kaipaisi. Ei ole helppoa hoitaa tätä koko palettia yksin, töitä, päiväkotia, kodinhuoltoa ja ruoanlaittoa. Ajan kanssa tähän varmasti muodostuu hyvä rytmi ja toimintatavat.
Eemi on jäänyt päiväkodille pääasiassa itkemään. Mutta yhtenä aamuna kurkkasin lähdettyäni vielä ikkunasta ja Eemi oli jo lopettanut itkun. Hän on kuitenkin protestoinut aloitusta kieltäytymällä aamupalan syömisestä. Lounas on sitten aina maistunut, koska nälkä on ollut varmasti jo kova. Ulkoiluissa Eemi on todella reipas ja touhuilee itsekseen. Hän kulkee isompien poikien perässä ja ihailee heidän menoaan. Kotileikki on päiväkodissakin Eemin suosikkileikki kuten kotona. Päiväkodissa päiväunet ovat jääneet vähiin. Eemi kokee turvattomuutta ja on hälytystilassa. Hän herää pieniinkin ääniin ja on nukkunut 20 minuutista enintään tuntiin.
Eemi vaikuttaa olevan uudesta arjesta yliväsynyt. Hän käy illalla aikasin nukkumaan, mutta heräilee usein yöllä. Ja herää aamuun todella aikaisin. Ennen Eemi nukkui klo 19-08 välisen ajan ja 1,5 h päiväunet. Nyt unimäärä jää paljon lyhyemmäksi. Minun on vaikea nukahtaa öisin uudelleen, kun saan Eemin nukkumaan. Jään jumiin työasioihin tai alan stressata herätystä.
Onneksi meillä on kolme vapaapäivää. Torstai-perjantai yö menee vielä huonosti, mutta sitten Eemi on nukkunut aina loput yöt viikonlopusta hyvin. Kotona hän on nyt nukkunut ennätyspitkiä päikkäreitä ja jopa kahdet päiväunet. Viikonloput on ehdottomasti meidän voimavara tällä hetkellä.
Tässä on vain uskottava siihen, että aika auttaa. Ja elämä tulee tasapainoon, uusi arki osaksi elämää, luonnolliseksi sellaiseksi.
Onhan tämä niin iso mullistus meille molemmille. Olen luvannut itselleni, että jos aika ei tunnu auttavan, niin aina saa perääntyä. Sen ajatteleminen on helpottanut.
-Iida
KUVAT // Siiri Saarela
25 kommenttia