Tulin niin onnelliseksi, kun näin lapseni niin onnellisena. Hän selvästi nautti olostaan lapsiperheessä.
Samalla aloin miettiä, että pystynkö koskaan tarjoamaan samaa. Haluisin niin kovasti nähdä sen riemun lapseni silmissä. En tosiaan väitä ettenkö minä olisi hänelle tarpeeksi, mutta hän selvästi nauttii porukasta ympärillä. Voinko koskaan tarjota hänelle suurta perhettä? Voinko koskaan tehdä hänestä isoveljeä?
Haluaisin niin kovin, että sattuu.
Koira. Ajatukseni siintää koiraan. Eemi rakastaa koiria. Hän päivystää koiria keittiön ikkunalla. Nähdessään koiran ulkona, hän sanoo aina ensin ”hau hau”, kun koira on kohdalla ja ”hei hei”, kun koira menee meidän ohi. Ja pakahdun siitä joka kerta. Koira olisi aivan mahtava pikkusisarus! Koirakuumeeni on tällä hetkellä mahdoton. Koira tuntuu realistisemmalta kuin vauva.
Ajatus kuitenkin tyssää elämän realiteetteihin. Töihin meno, päiväkotiin viennit ja haut. Siihen päälle vielä koiran tarpeet. Mahdoton yhtälö. Haave kaatuu siihen, kun kuvittelen itseäni ulkoiluttamassa koiraa taaperon kanssa ennen seitsemää aamulla, jotta pääsemme seitsemän jälkeen lähtemään päiväkodille ja töihin. Jos tämä vielä onnistuisi, niin haave kaatuu viimeistään siihen, etten oikeasti voisi mennä koiran kanssa ulos illalla, koska Eemi menee klo 19.00 nukkumaan. Ei lasta jätetä yksin kerrostaloasuntoon nukkumaan ja lähdetä siinä vähän käyttämään koiraa tarpeilla. Koira ei sovi taaperon yksinhuoltajalle kerrostaloon.
Miksi oikein pitää käydä töissä? Miksi pitää elää tämän yhteiskunnan pyörteissä kahdeksasta neljään arjessa? Haluaisin niin pakata kamat, ostaa koiran ja muuttaa elämään Eemin kanssa kauas työstressistä. Miksiköhän yhteiskunta on suunniteltu niin, että on pakko tehdä töitä? Kaikki nämä ajatukset kumpuavat siitä ahdistuksesta, jota töihin palaaminen teettää.
Emme saanet paikkaa lähipäiväkodista, emme oikeastaan edes omalta asuinalueelta. Päiväkotikin aukeaa vasta toimintaansa tammikuussa loppiaisen jälkeen ja meillä on vain yksi viikko aikaa tutustua. Se on ihan liian vähän. Ja sekin viikko on vajaa, kun loppiainen on maanantaina. Olin kuvitellut, että tutustumaan olisi päässyt jo joulukuussa. Töihin paluu ei varsinaisesti tunnu hyvältä, kun kuulee joka puolelta työntekijäpulasta ja työntekijöiden uupumisesta. Tietenkin olen jo miettinyt senkin läpi, että uuvunko itsekin tähän yhtälöön ja arkeen. Tuntuu, että murehdin ennakkoon kaiken mahdollisen ja olen ihan ylikierroksilla. Tammikuussa kaikki voikin olla ihan hyvin. Ehkä totean, että stressasin turhaan, kaikki meni paremmin kuin odotin.
-Iida
KUAVT // Nuppukuvaus
21 kommenttia