Tämä postaus on myös kuunneltavissa alta!
Luin taannoin Laura Frimanin kirjoittaman jutun Niin sanottu kiiltokuvaelämäni Trendistä 10/2019. Jutussa käsiteltiin bloggaajien uupumista ja monen halua lopettaa bloggaaminen kokonaan, koska somekanavien ylläpito voikin saada voimaan huonosti. Monesti bloggaamista, vloggaamista ja instagrammausta pidetään helppona ja kevyenä työnä. Sen kun julkaisee jotain, rahaa tulee ja tavaraa satelee ilmaiseksi. Harva tulee edes ajatelleeksi, että mitä kaikkea se vaatii. Se voi olla iso hinta omasta hyvinvoinnista.
Olen kirjoittanut tätä blogia viisi vuotta. Sitä edelsi vanhempi blogi, jonka aloitin 2011, eli bloggaamista on takana vuosia. Ammattimaiseksi bloggaus muuttui pari vuotta sitten. Brändin kaupallistuminen toi paljon uusi mahdollisuuksia, mutta myös vaatimukset, paine ja stressi kasvoivat. Kun bloggaaminen alkaa muistuttaa työtä, josta saa palkkaa, se ei enää ole harrastus, jota tehdä silloin kuin huvittaa. Eikä saavutettua asemaa halua menettää. Siksi tämän kahden vuoden aikana olen enemmän ja vähemmän miettinyt lopettamista.
Milloin lopetan? Miten lopetan? Kuinka kauan tätä blogia luetaan? Kuinka pitkään jaksan? Kuinka kauan keksin kirjoitettavaa?
Lopettaminen on aika ajoin mielessä. Välillä tunnen itseni hulluksi, kun käytän kaiken lapsen hoidosta jäävän ajan blogin ja Instagramin parissa. Mietin usein, että mitä voisinkaan tehdä kaikella sillä ajalla, jos ei tarvitsisi kirjottaa. Ja miten paljon enemmän voisin nukkua! Taanoin seuraajani kysyi, että olenko koskaan kavereitteni kanssa ilman Eemiä. Tajusin olleeni vain yhden kerran ilman Eemiä ystäväni kanssa syömässä ja uimassa. Ei sillä etteikö mahdollisuuksia olisi ollut tai niitä ei olisi voinut järjestää, mutta valitsen usein työn ennen ystäviä. Syynä on puhtaasti raha ja paine pitää postaustahti ennallaan.
Lopettaminen käy myös silloin mielessä, kun en keksi mitään kirjoitettavaa, en mitään kerrottavaa. Välillä menetän yöunet asian takia, kun pyörittelen erilaisia aiheita päässäni. Toisinaan paine tuottaa kiinnostavaa sisältöä on valtava. Tai ylipäätään tuottaa sisältöä tiuhaan tahtiin, jotta blogi kerää lukijoita. Myös lukijat odottavat postauksia ja paineita tulee heidän toiveiden täyttämisestä. Sitä haluaa olla lukijoiden arvoinen, vastata heidän toiveisiin ja antaa heille itsestään. Postaustahdista ja sisällön kiinnostavuudesta riippuu myös blogin kaupalliset mahdollisuudet. Saavutetusta asemasta on vaikea luopua, sillä kuka ostaisi yhteistöitä blogista samaan hintaan, jos postausta tahti hiljenisi puoleen normaalista? Niinpä ideoita saa olla jatkuvasti keksimässä ja yhtä usein sopimassa kuvaustreffejä.
Lopettaminen käy mielessäni silloin, kun pitäisi olla lomalla. Somesta on vaikea ottaa lomaa. Osaksi se johtuu ihan minusta itsestäni. Olen niin tottunut miettimään postausideoita, eikä ideat katso onko lomalla vai ei. Sitä miettii kivoja kuvauspaikkoja ja -kohteita, paikkoja ja tekemisiä sisällön mukaan. On vaikeaa ohjelmoida itsensä lomalle. Oman elämän raportointi on myös jo tapa, sitä on vaikea yhtäkkiä ollakkaan tekemättä. Välillä sitä miettii, että onko sitä tehnyt itsestään blogin vangin ja sitonut itsensä tuottamaan sisältöä, joka kiinnostaa lukijoita? Elääkö sitä sen mukaan minkä olettaa kiinnostavan? Elääkö sitä omalle brändilleen? Koska itse miellän minun olevan erilainen kuin minun brändini, mutta pyrin antamaan yleisölle heidän mielikuvaansa vastaavaa sisältöä minun brändissäni.
Mietin lopettamista silloin, kun en kertakaikkiaan jaksa yhtään paskamyrskyä, kriittistä kommenttia tai arvostelua. Eli aika usein. Nykyään olen jollain tapaa tottunut arvosteluun, mutta toisinaan tuntuu kamalalta, että siihen edes pitää tottua. Vaikka ihania sanoja on yhtä paljon, ehkä enemmänkin, niin silti muistan monia ikäviä palautteita edelleen. Muistan ne varmasti läpi elämän. Ikävissä palautteissa minua on haukuttu tyhmäksi, lapselliseksi, kirjoitustaidottomaksi, rumaksi, lihavaksi, itsekkääksi, epämiellyttäväksi, itserakkaaksi ja ihmiseksi joka ei ansaitse rakkautta tai tule sitä tällä luonteella löytämään. Viikottain niin blogiin kommenttikenttään, kun Instagramiinkin tulee todella ikäviä viestejä. Ne tuntuvat aina pahalta. Välillä on aikoja, kun en uskalla mennä lukemaan oman blogini kommentteja, koska pelkään jonkun taas kirjoittavan jotain ikävää. Kritiikki ja kiusaaminen somessa saa hiljenemään. Sitä alkaa varoa mitä kirjoittaa. Pelko vie ääneen. Ulkonäön arvostelu ja ruotiminen vaikuttaa itsevarmuuteen ja henkiseen hyvinvointiin. Jos jatkuvasti kuulee arvostelua, sitä alkaa myös itse uskoa.
Kynnys arvostella on matala, sillä bloggaaja tuo elämäänsä esiin, hänestä tulee monille tuttu, jopa kuten ystävästä. Sellainen, jonka elämästä uskoo tietävänsä paljon. Sellainen, jonka elämä kiinnostaa. Toisaalta muutamien minuuttien instastoorit ja blogipostaukset eivät avaa ovea toisen elämään. Siinä missä ihastuttaa, niin ärsyttää. On aivan kamala tietää, että osa seuraa sen takia, että minä ärsytän heitä. Osa seuraa sen takia, että heistä se on hyvää viihdettä, sosiaalipornoa, saippuaoopperaa. Halutaan mässäillä toisen elämällä ja hakea juoruja. Se tunne on kamala, kun tietää jonkun vihaavan ja lukevan pelkästä ärsytyksen halusta.
Välillä mietin, että olisinko onnellisempi ilman blogia? Olisiko vähemmän stressiä ja pahaa mieltä? Vai tuntuisiko tyhjältä?
Vielä koen saavani enemmän. Koen bloggaamisen mielekkäänä oma juttuna ja näen, että minulla on paikka alalla ja kasvupotentiaaliakin. Koen saavani enemmän hyvää ja jaksavani antaa. Minulla on vielä paljon annettavaa, mutta en tiedä kuinka kauan. Pitkään ammattibloggaaminen oli haaveeni ja olen tavoittanut sen. Se on jotain jonka olen itse saavuttanut omalla pitkäjänteisellä työllä. Luonnollisesti joskus tulee uusia haaveita ja tavoitteita. Tuskin 10 vuoden päästä haaveeni on edelleen kirjoittaa blogia. Milloin minä lopetan, sitä en vielä tiedä, mutta kun lopetan, niin päätöksen on tunnuttava oikealta ratkaisulta.
-Iida
LUE MYÖS
Mitä hyvää olen saanut somesta?
Kaupalliset yhteistyöt ärsyttävät
KUVAT // Salla Seppälä
28 kommenttia