Olen aina myöhässä
Hävettää jopa sanoa tätä, mutta olen myöhästelijä. Olen usein myöhässä ja harvoin ajoissa. Se on ihan hirveää. Ensiksikin se on epäkunnioittavaa muita kohtaan, jotka joutuvat odotella minua milloin missäkin tilanteessa. Toiseksi se aiheuttaa aina hirveän kiireen itselleni.
Myöhästely on ehdottomasti kaikkein huonoin tapani. Pahinta on tietysti se, että sen voisi muuttaa ja tiedän, että tarvittaessa onnistun olemaan ajoissa, esimerkiksi töiden suhteen myöhästymisiä on harvemmin. Olin ehdottomasti enemmän ajoissa ennen lasta. Lapsen saatuani olin aivan auttamattoman myöhässä kaikkialta. Osittain annoin itse alkaa myöhästellä enemmän lapsen myötä, sillä se oli myös toimiva veruke, jonka taakse piiloutua. Nyt tuntuu, että se on vähän jäänyt päälle. Enää en oikein voi syyttää lasta. Jos me myöhästymme, on se usein omaa syytäni, kun en varannut tarpeeksi aikaa. Osittain huomaan turvautuvani myös siihen, että läheiset tietävät minun olevan myöhässä, jolloin he eivät edes odota minua ajoissa. Parasta vertaistukea antavat ystävät, jotka ovat myös useimmiten myöhässä. Heidän kanssa on ihana sopia kyläilyistä puolin ja toisin. Aikaa ei lyödä lukkoon, vaan sovitaan jokin ympäripyöreä käsite kuten nähdään kolmen aikaan.
Usein myöhästymiseen johtaa optimistinen asenteeni. Luulen aina olevani nopeampi kuin olenkaan. Monesti myös alankin tekemään jotain, jolloin ajantaju katoaa. Unohdun ajatuksieni kanssa jonnekin haaveilemaan. Huomaankin yhtäkkiä, että kello onkin jo noin paljon ja me olemme vielä tässä pisteessä. Tilanne aiheuttaa tietysti tuskahikeä, stressiä ja kiirettä, kun yrittää minimoida myöhästymisen. Se tarkoittaa usein syömistä lennossa, juoksemista kävelyn sijaan, tärkeiden tavaroiden unohtelua, kuten avainten ja kaaoksen jättämistä kotiin, kun oven painaa kiinni lähtiessä. Taannoin menin yksin Kansallisoopperaan katsomaan Oopperan kummitus -esitystä. Vein Eemin hoitoon ystäville, joiden kotoa oli noin 45 minuuttia Helsinkiin autolla. Ooppera alkoi kahdelta ja olin ajatellut, että se riittää, kun vien Eemin yhdeksi hoitoon. En tiedä mitä olin ajatellut. En ainakaan Helsingin ruuhkiin menevää aikaa enkä parkkipaikan etsimiseen kuluvaa aikaa. Tunne oli aivan hirveä, kun tajusin, etten ole mitenkään ajoissa. Oli aivan kauhea etsiä parkkipaikkaa, kun tiesi esityksen jo alkaneen. Kun viimein sain auton parkkiin, juoksin ilman päällysvaatteita Oopperatalolle. Päästessäni sisään kello oli 14.10. Ihana henkilökunta sitten ohjasi minut myöhästelijöiden aitioon. Enpä tainnut olla ensimmäinen. Siinä kyllä mietin, että miten minä en ikinä opi! Häpeän määrä oli valtava.
Onneksi on niitäkin kertoja, kun onnistun olemaan ajoissa. Se tuntuu todella upealta saavutuselta ja saan niistä ison onnistumisen tunteen. Siihen toki pyrin vahvemmin jatkossakin, vaikkei asioiden aikataulutus selkeästi ole oma vahvuuteni.
Tavarani ovat sikin sokin
Yksi ikävä tapani on tavaroiden jättäminen levälleen. Olen jo lapsuudessa saanut lempinimen huithapeli. Muistan jo lapsena kuinka äiti jatkuvasti pyysi minua korjaamaan tavaroitani. Jättelin niitä milloin mihinkin ja niinpä ne olivat myös usein hukassa. Toistuvasti olin kyselemässä äidiltäni onko hän nähnyt koulukirjojani, bussikorttiani tai sitä lempipaitaani.
Sama meno jatkuu osin edelleen. Raivaan aina iltaisin kodin siistiksi. Aamulla on kiva herätä, kun tavarat on paikoillaan. Päivän aikana ehdin levittää tavaroitani ympäriinsä. Minun on todella vaikea laittaa niitä heti käytön jälkeen paikoilleen. Tästä kertoo hyvin se, että jätän usein takin lattialle tultuani ulkoa. Sitten se on siinä valmiina ja helposti saatavilla, kun lähden ulos uudelleen. Olisihan se tosi vaivalloista laittaa takki kaappiin ja ottaa se kaapista. Joka ilta mietin, että miksi en saa tavaroita paikoilleen heti käytön jälkeen. Silloin minun ei tarvitsisi käyttää illasta aikaa siivoamiseen yhtä paljoa.
Tästä syystä tavarani ovat usein myös hukassa. Milloin on silmälasit hukassa ja milloin puhelin! Juuri unohdin puhelimeni äidilleni, joka joutui sitten tuomaan sen minulle. Jokin aika sitten unohdin käsilaukkuni ystävien luokse, jossa oli myös rahapussini. Puhelimen latureita on unohtunut monesti hotellihuoneisiin. Tästä syystä en koskaan halua käyttää paljoa rahaa esimerkiksi aurinkolaseihin ja käsineisiin. En edes halua ajatella kuinka monet olen jättänyt jonnekin!
Usein kaikki löytyy sieltä minne ne olen jättänyt. Ongelma on vain se, etten aina muista minne olen ne jättänyt. Tätä nykyä tärkeimmissä tavaroissani on nimilappu puhelinnumeron kera.
Ateriarytmini ei ole rytmiä nähnytkään
Olen todella ylpeä siitä, että syön aina aamupalan. Sen teen lähes joka aamu. Muusta en sitten voikaan olla kovin ylpeä. Minun on todella vaikea pitää kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Minun on ihan uskomattoman vaikea muistaa syödä ennen aivan hirveää nälän tunnetta. Huomaan olevani tälläinen haaveilija, joka haahuilee ympäriinsä. Unohdun tekemään jotain ja lopulta havahdun nälän tunteeseen. Tajuan, että on mennyt useita tunteja jo siitä ylpeydellä syödystä aamupalasta. Nälkä on jo niin suuri, etten jaksaisi alkaa tehdä sitä lounasta, jota olin suunnitellut. Niinpä syön pari leipää akuutimman nälän tieltä. Napsin jotain helposti saatavilla olevaa ja huomaamatta tulen skipanneeksi lounaan kokonaan. Tämä on todella inhottava tapa, johon sorrun usein.
Ruokarytmin ylläpito onnistuu vain, jos olen tehnyt itselleni lounaan valmiiksi tai ostanut valmisruokaa lounaalle ja laittanut puhelimeen hälytyksen muistuttamaan lounasajasta. Miten sitä aina jaksaisi suunnitella ja ennakoida? Miksi itsestä on niin vaikea huolehtia kysynpä vain!
Minä kiroilen
Tämä on ihan kamalaa, mutta kiroilen toisinaan aika paljonkin! Kiroilen hyvin harvoin lapsen läsnäollessa, mutta on joskus joku voimasana lipsahtanut hänen kuullen. Huomaan käyttäväni paljon sanoja ”voi hemmetti” ja ”vituttaa”. Nämä toistuvat puheissani erityisesti hyvien ystävien kanssa. Ystävien kanssa pyrin tuomaan puheeseen kontrastia ja kuvaamaan tunteitteni voimakkuutta kirosanoilla. Käytän niitä, kun kuvailen tosi isoa ärsytystä tai kun olin todella äimistynyt jostain.
Myös suuttuessani tai ollessani todella vihainen, sanon kirosanoja. Jotenkin kirosanoihin saa ladattua voimaa ja sen päästäminen ulos tuntuu hyvältä, kun on paljon vihaa sisällä.
En sinällään näe kirosanoissa pahaa, muttei ne toki kivalta kuulosta arkisessa puheessa. Erityisesti jos ne toistuvat usein.
”Siis voi hemmetti! Miten sulle voi taas käydä noin, ei oo totta! Hitsit miten huonoa tuuria. Siis kylläpä vituttaa nyt!”
KUVAT Leena Waren
12 kommenttia