Huh.
Päällä on ihan hirveät PMS-oireet. Menkat alkoi enkä olekkaan raskaana. Aloin itkeä kesken koiralenkin. Vedin lounaaksi jugurttia ja pullaa. Päivälliseksi taidan hakea sushia, kun ei oikeen huvittaisi nyt kokata. En jaksaisi nyt oikeen mitään.
Tiesin, että näin tosiaan suurella todennäköisyydellä tapahtuu. Harva raskautuu ensimmäisellä hoitokerralla. Harva raskautuu ensimmäisellä yrittämällä muutenkaan, oli kyseessä luonnolliset tai lääketieteelliset menetelmät. Kuvittelin salaa, että raskauden tietysti heti, sillä onhan minulla jo yksi lapsi, joka on saanut alkunsa ilman minkäänlaista yrittämistä. Kuvittelin, että raskaudun heti, sillä minulla irtosi kaksi munasolua yhden sijaan. Kuvittelin, että raskaudun heti, sillä lääkärini sanoi minun olevan sellainen hedelmällinen asiakas, joka onnistuu hoidoilla hyvinkin nopeasti.
Vaikka olin hyvin tietoinen, ettei ensimmäisellä kerralla onnistuta, eikä ehkä toisellakaan, voimakas pettymys pääsi yllättämään. En osannut odottaa, että se tuntuu tältä. Olin jo ehtinyt kuvitella itselleni raskausoireita ja googletellut tuntikaupalla erilaisia asioita; millaisiin rattaisiin saa kaksi turvakaukaloa adeptereilla, jos tulleekin kaksoset, miten aikaisessa vaiheessa raskausoireet voivat ilmaantua ja minkälainen vuoto alkuraskaudessa on normaalia.
Kaiken päälle lapsi on ollut enemmän ja vähemmän flunssassa liki kuukauden. Välillä hän pääsee päiväkotiin asti onnistuneesti ja on siellä muutaman päivän, toisinaan soitetaan hakemaan kesken päivän ja toisinaan en jaksa edes lähteä viemään. Ihan sama. Siltä se välillä tuntuu. Työt sen kun kasaantuu. Ne ovat mielessä koko ajan ja stressaavat siellä taustalla, tuo pitäisi tehdä ja tuo asia muistaa. Ei tule mitään. Ehkä pitäisi lopettaa yrittäminen ja mennä palkkatöihin. En minä tiedä! En tiedä mitä pitäisi. Mitä tekisi? Olen niin hukassa.
Omaa tilaa on vaikea ottaa. Tuntuu, että tällä hetkellä lapsi roikkuu toisessa jalassa ja koira toisessa. Lapsella on vähän väliä joku huonosti ja hän vaihtaa nanosekunnissa mielipidettään, ensin halutaan ja sitten ei halutakkaan. Missään ei saa olla yksin ja ajatella rauhassa. Koira istuu edessäni vessassa ja nukkuu jalkojeni juuressa. Lapsi haluaa istua sylissä ja mennä nukkumaan viereeni 120cm leveään sänkyyn, vaikka hänellä oma sänky minun sänkyni vieressä. Mitään ei oikein saa aikaiseksi. Iltasin olisi aikaa tehdä töitä, mutten jaksa. Jaksan maata sohvalla ja katsoa salkkarit, jotka ei vaadi mitään ajatustyötä.
Pinnaa kiristää, ärsyttää, suututtaa ja raivostuttaa. Ottaa niin päähän.
Ei huvittaisi. Laiskottaa. On ihan harmaa olo. Kaikki junnaa paikoillaan.
Mietin, että olenko aivan sekaisin, kun haluan toista lasta yksin. Vielä ehtisi perua koko jutun ja paeta paikalta. Jo yksi saa minut välillä ihan äitihirviöksi. Ja piti vielä koirakin ottaa! Oikein maksoin siitä, että joku haastaa hermojani! Huhuh. Itseään on kyllä välillä vaikea ymmärtää.
Tietenkin juuri tällä hetkellä koira nukkuu ja lapsi leikkii itsenäisesti. Ja tietenkin syyllisyys on iskenyt ja oma käytös hävettää. Ei tämä ole helppoa! Huomenna voi onneksi helpottaa tai sitten ei. Haaveilen sellaisesta tavallisesta viikosta. Sellaisesta, jota ei osaa arvostaa tarpeeksi, kun se on käsillä. Sellaisesta, kun ei tapahdu mitään kummia ja jonkun kysyessä ”mitäs teille”, voi vain sanoa, että ihan tavallista perusarkea.
-Iida
KUVAT: Pinja Mitrovitch
16 kommenttia