Saisinpa miehen

Lähes kaksi vuotisen sinkku-urani aikana olen toivonut yhtä asiaa. Miestä. Olen pyytänyt universumilta miestä, manifestoinut ja hokenut lausetta ”haluan miehen”. No en nyt ihan näin, mutta kuitenkin. 

Useita kertoja selatessani vaikka tinderiä, olen ajatellut, että löytyisipä se minulle sopiva mies. Jonain päivänä. Kumpa se tulisi jonain päivänä jostain. Minä nimittäin halausisin jakaa rakkaudestani, saada rakkautta, välittää, olla lähellä. Usein sitä sanoo itselleen ja muille, että en mä nyt mitään vakavaa etsi, koska haluaa suojella itseään pettymykseltä. Taustalla on kuitenkin se ajatus, että todellakin haluan jotain vakavaa, antakaa minulle nyt mies!

Etsimällähän hän ei löydy, muttei hän kotooltakaan hae. Jos kovasti odottaa, niin hän ei tule ainakaan, hänhän tulee silloin, kun vähiten odottaa.  Eli mitä ihmettä pitäisi tehdä vai olla tekemättä mitään?

Minun toiveeni miehestä on selvästi kuultu. Olen lähempäni miestä nyt, kuin koskaan aiemmin. Minusta on tulossa poikavauvan äiti. Minä saan elämääni pienen pojan, joka joskus on mies. Minä saan rakastaa, huolehtia, olla lähellä ja hellytellä. Minut on valittu pitämään hänestä huolta. Lisäksi tämä miessuhde on varmasti paljon kestävämpi ja voimakkaampi, kuin mikään miessuhde koskaan. Tässä pojassa on minulle miestä koko loppuelämäkseni toivottavasti.

Mies tulee elämääni tälläisessä muodossa. Ei ehkä ihan niin miten olin kuvitellut. Aioin kuitenkin jatkaa miehen toivomista, mutta ajattelin täsmentää toivettani universumille. Jospa seuraava mies olisi sitten kumppani!

-Iida