Minulla oli täysin mustat vaatteet. Kaikilla muillakin oli, kun astuin sisään kappeliin. Minun isäni oli valkoisessa arkussa. Oli isän hautajaiset. Pieni lintu oli päätynyt kappelin sisälle ja lenteli ympäriinsä hädissään pyrkien takaisin ulos. Pian lintu asettui kuitenkin tarkkailemaan meitä ja silloin tällöin sirkutteli merkiksi olemassa olostaan.
Jonkin ajan jälkeen sukulaismiehet lähtivät kantamaan isää ulos kappelista ja me muut lähdimme seuraamaan heitä hautapaikalle. Lintu ymmärsi lentää ovesta ulos. Oli marraskuu ja melko kylmä. Minun mustat vaatteeni peitti punainen villakangastakkini. Seisoin hautapaikalla ja katselin. En keskittynyt oikeastaan siihen mitä haudalla oli käynnissä, vaan katselin lintua, joka oli tullut istumaan läheiseen puuhun. Isästä oli tullut lintu. Siinä hän katseli omia hautajaisiaan. Niin minä silloin ajattelin.
Minua kiinnosti jo lapsena kuolema. Olin todella kiinnostunut siitä, mitä kuolleelle tapahtuu ja mihin sitten menee. Muistan itkeneeni monet kerrat, etten halua kuolla, koska silloin lakkaa olemasta. Tavallaan sain lohtua ajatuksesta, että kuollut pääsee taivaaseen ja tulee enkeliksi. Jaksoin silti miettiä, että mitä järkeä siinä on, jos kaikista tulee enkeleitä ja elämä jatkuukin taivaassa? Eikö siellä sitten ole hirveä ruuhka, jos kaikki on siellä samaa aikaa? Lapsuuden pohdinnat jaksoivat kiinnostaa minua vielä myöhemminkin ja lukiossa kirjoitin uskonnon, historian ja elämänkatsomustiedon ylioppilaskirjoituksissa. Minua kiinnosti eri uskonnot ja Raamatun todenperäisyys sekä Jeesus henkilönä. Minua kiinnosti uskontojen asema yhteiskunnassa.
En ole koskaan aiemmin puhunut uskostani, mutta asiasta on toivottu postausta useaan kertaan. Aihe on itselleni henkilökontainen. Minulla itselleni ei ole mitään halua ja tarvetta tuoda sitä juurikaan esille ja miellänkin sen omaksi jutukseni. Minä uskon Jumalaan. Olen aina uskonut johonkin suurempaan voimaan, johonkin näkymättömään. Minulle ajatus tuo turvaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että joku huolehtii minusta, jollakin on langat käsissään ja kaikella on tarkoitus. Minua lohduttaa ajatus, että joku kuulee rukoukseni. Minua lohduttaa ajatus, että en henkisesti ehkä kuole. Minusta tuntuu hyvältä uskoa enkeleihin ja puhua lapsellekin enkeleistä kuolemaan liittyen. Minulle uskominen antaa turvaa, lohdutusta ja voimaa.
Kuulun evankelisluterilaiseen kirkkoon ja lapseni on myös kastettu. Vaikka uskon Jumalaan, ajattelen olevani ns. tapakristitty. Uskoni ei näyttäydy arjessani juurikaan, eli en juuri puhu siitä muille tai käy kirkossa messuissa. En myöskään ajattele kristinuskoon liittyviä juhlapyhiä niinkään itse uskonnon kautta. Juhlissa ei korostu kristinusko. Työssäni kristinusko ei korostu, vaan tutustumme eri uskontoihin ja juhlimme eri kulttuurien juhlia. Miellän kirkkoon kuulumiseen omaksi jutukseen ja Jumalaan uskomisen omakseen. Voisin ihan hyvin erota kirkosta ja silti uskoa Jumalaan. Syy kuulua kirkkoon on enemmänkin halu tukea kirkon työtä yhteiskunnassa. Lapseni saa myös halutessaan erota kirkosta ja uskoa tai olla uskomatta tai mitä tahansa siitä väliltä. Kunnioitan uskonnonvapautta. Lisäksi jokainen on ihmisenä yhtä arvokas, oli uskonto mitä tahansa tai oli uskomatta mihinkään. En voisi sallia sen vaikuttavan omiin ihmissuhteisiin tai olla syynä epäeettiseen tai ihmisoikeuksia loukkaavaan toimintaan. Tulen varmasti kasvattamaan lastani neutraalisti ja antaa tilaa omalle uskolle. Minusta on tärkeää ja yleissivistävää tietää eri uskonnoista, perinteistä ja niihin liittyvästä kulttuurista.
Olen itse saanut ensimmäisen palkan toimiessani seurakunnassa kerho-ohjaajana ja isosena leireillä. Olen saanut apua diakoniatyöstä. Olen käynyt kirkossa kauneimmissa joululauluissa ja monessa konsertissa. Olen käynyt eri kirkoissa ihastelemassa arkkitehtuuria ja historiaa. Olen itse ollut lapseni seurakunnan kerhoissa. Nyt olen oman lapseni kanssa käynyt aktiivisesti seurakunnan kerhoissa ja ihaillut niiden rikasta toimintaa. Kirkon toiminta on todella monipuolista ja rikasta. Sen vuoksi haluan kuulua kirkkoon ja maksaa kirkollisveroa. Kirkon ja seurakuntien työntekijöiden työ on tärkeää ja merkitsevää monessa elämänvaiheessa. Miten paljon muistoja köyhempi olisin, jos en olisi ollut seurakunnan järjestämillä leireillä ja miten monta ihanaa ystävää olisi jäänyt saamatta, jos en olisi mennyt vauvan kanssa kerhoon, jossa vielä oli aina tarjottavat kahveineen odottamassa. Jossa minun ja lapseni nimi aina muistettiin ja kuulumiseni aina kysyttiin. Miten kiitollinen olen rippipapistani, joka tuli toisesta seurakunnasta kastamaan minun lastani. Miten ihanasti hän kohtasi meidät! Ehdottomasti haaveilen joskus pääseväni naimisiin kotipaikkakuntani kirkossa, jossa vanhempanikin siunattiin avioliittoon.
-Iida
KUVAT // Tiia Nyholm
17 kommenttia