Seuraaja kirjoitti minulle:
”Musta on vau, kun joku rohkenee itsekseen mennä katsomaan jotain näytöstä! Itse en nimittäin kykenisi.”
En tiedä johtuuko asia siitä, että olen ollut sinkku kohta kuusi vuotta.Olen vuosien aikana tottunut jo olemaan itsekseni ilman häpeää. Vai johtuuko se siitä, etten yksinhuoltajaäitinä ole useinkaan yksin ja näin ollen kaipaan yksin olemista. Vai johtuuko se siitä, että kasvuympäristössäni yksin tekeminen on ollut normaalia?
Tykkään käydä yksin elokuvissa, teatterissa, konserteissa, museossa tai näyttelyissä. Ylipäätään erilaisissa kulttuuririennoissa. Muistan miten mahtavaa oli tulla Nurmijärveltä Helsinkiin lukioon. Kävin hyppytunneilla yksin leffassa, koska oli niin hienoa päästä leffaan tosta noin vain! Näytöksiä meni monta kertaa päivässä ja useassa teatterissa. Oli varaa valita! Myöhemmin 22-vuotiaana muutin Helsingin Töölöön, ihan lähelle Oopperataloa. Kävin usein oopperassa tai baletissa, sillä matka kulttuurin pariin oli lyhyt ja opiskelijalle liput oli edullisia. Esitykseen pääsi jopa samana iltana, sillä yhden hengen hajapaikkoja jäi usein jäljelle arki-illan esityksiin.
Viime kesänä yövyin Helsingin keskustassa yksin. Varasin hotellihuoneen vain itselleni. Oli ihana kierrellä kesäistä Helsinkiä, poiketa syömään ja välillä istuskella puiston penkillä katsoen ohi kulkevia ihmisiä. Illalla vetäydyin huoneeseen ja aamulla heräsin hyvien yöunien jälkeen. Suuntasin brunssille yksin. Valitsin pöydän ikkunan vierestä, josta näkyi maisema merelle kohti kauppatoria. Olin todella onnellinen. Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen hotellilomani yksin.
Joulukuussa kävin katsomassa Oopperan kummitus -esityksen yksin. En ajatellut edes kysyä ketään mukaani, sillä halusin mennä yksin. Esitys oli mieletön. Katsoin sitä aivan lumoutuneena. Silmäni olivat naulittuna lavalle koko kaksi tuntia. En oikeastaan olisi edes huomannut seuralaista, jos sellainen olisi mukana ollut. Väliajalla nautin kahvia ja leivosta. Katselin ympärilleni. Katselin ihmisiä, osa oli tullut yksin, osa kaksin, osa isossa seurueessa. Osalla oli arkiset vaatteet ja osalla ykköset päällä. Ihanaa, että kaikki olivat tulleet sinne. Ihanaa, että Oopperatalo on paikka, jonne voidaan tulla matalalla kynnyksellä. Esityksen jälkeen pääni oli pyörällä onnesta. Henkäilin itsekseni ”en ole ikinä nähnyt mitään näin upeaa, onneksi tulin”.
Yksin meneminen ja tekeminen ei ole kaikille yhtä luontevaa. Minä en kuitenkaan nää siinä mitään mitä pitäisi hävetä tai noloilla. Huomaan kuitenkin, että vaikka minun on helppo tehdä monia asioita yksin, ajatus illallisesta yksin fine dining ravintolassa on epämiellyttävä. Monesti epämiellyttävä tunne syntyy siitä, että sitä liiaksi miettii muita ihmisiä. Mitä minusta ajatellaan kuin olen yksin, katsooko kaikki minua, oudoksutaanko minua, luuleeko ne, että olen yksinäinen tai luuleeko ne seuralaiseni peruneen? Ehkä sitä vähän olettaa, ettei tiettyihin paikkoihin mennä yksin. Tiettyihin paikkoihin ei ole yhtä tyypillistä mennä yksin ja se tekee olosta epämukavan. Sama olo ei nimittäin tule kuntosalilla yksin, uimahallissa yksin tai ohjatulla harrastustunnilla yksin tuntematta muita tunnilla olijoita.
Itse olen monta kertaa ajatellut, että onneksi menin yksin sen sijaan, että olisin jättänyt menemättä. Aina seuraa ei ole saatavilla, aina ei löydy toista, joka haluaa laittaa rahaa pääsylippuun, eikä aina löydy toista, jota tapahtuma tai esitys, kuten baletti, kiinnostaisi. Olisi kurjaa, jos tästä syystä kokemus menisi itseltäkin sivu suun. Parempi siis mennä yksin! Senkin uhalla, että joku tuijottaisi tai katsoisi pitkään, mitä en edes usko tapahtuvan. Monessa tilaisuudessa ei ole edes mahdollista puhua kenenkään kanssa, jolloin seurakin on tavallaan turhaa. Monissa paikoissa istutaan vain hiljaa ja katsotaan.
Yksin mennessä ja tehdessä huomaan olevani avoimempi ja vastaanottavaisempi. Katson enemmän ympärilleni ja saatan ottaa kontaktia tuntemattomien kanssa. Lisäksi olen huomannut, että eläydyn voimakkaammin esitykseen ollessani yksin. Tunnekokemus on suurempi. Ehkä yksin ollessa tulee keskityttyä paremmin.Välillä seura on paikallaan, vaikka yksinkin on mukava mennä. Kokemukset ovat itselleni erilaisia. Tykkään tehdä seurassa, mutta tykkään mennä ja tehdä myös yksin. Monesti yksin tekeminen on voimauttavaa. Nautin omasta seurastani ja hiljaisuudesta. Joskus aivan ihanaa, olla vain ihan hiljaa. Ei tarvitse puhua kenellekään, eikä olla kenestäkään vastuussa. Saan itse päättää mitä teen ja milloin teen, saan mennä ihan omaan tahtiin itseäni kuunnellen. Jollain tavalla rentoudun ja lepään, kun saan tehdä yksin. Välillä se on paikallaan, siinä missä yhdessä tekeminen ja yhteisen kokemuksen jakaminen toisen kanssa.
Yksin tekemisessä kasvaa joka kerta rohkeammaksi ja se kasvattaa itsetuntoa: ”Jes uskalsin tämän yksin, uskallan varmasti myös tuota, ei se ollutkaan niin kamalaa”. Suosittelen kokeilemaan!
-Iida
KUVAT: Pinja MItrovitch
9 kommenttia