Vauvavuosi jäi taakse ja uusi jännittävä elämä taaperon kanssa alkoi. Niin se vuosi vain oli kulunut, vaikka välillä tuntui, ettei päivät lopu ikinä. Jouduin toteamaan sanonnan ”päivät ovat pitkiä, mutta vuodet lyhyitä” todeksi.
Meillä oli kaikinpuolin aivan ihanaa yhdessä vuosikkaan taaperon kanssa. Meneminen ja tekeminen oli helppoa ja vapauttavaa. Kävimme Oodissa leikkimässä viikottain, seikkailimme Hoplopissa ja osallistuimme taaperojumppaan. Teimme kaikkea mukavaa yhdessä, koska miksi ei! Pian en olisi enää hoitovapaalla. Ja siitä syystä lähdimme ensimmäiselle ulkomaanmatkalle. Matkasimme lentokoneella Prahaan kahdeksi yöksi. Reissusta innostuneena lähdimme toistamiseen matkalle. Seuraava reissumme sijoittui Berliiniin, jossa olimmekin kolme yötä. Urheasti reissasimme myös kotimaassa ja kävimme Turussa ja Tampereella yöpymässä. Yöpymiset kodin ulkopuolella alkoivat viimein sujua. Niinpä koitti sekin päivä, kun taapero meni ensimmäistä kertaa elämässään yökylään ilman äitiä! Se oli jännittävää molemmille. Siitä lähtien taaperon on ollut kerran kuukaudessa yökylässä mummilla. Vauvavuonna hän reagoi todella rajusti ympäristön muutoksin ja heräili jatkuvasti yön aikana huutamaan. Helpoimmalla pääsi olemalla kotona.
Syksy meni menojaan ja vuoden vaihtuminen alkoi lähestyä. Töihin paluu alkoi lähestyä. Varhaiskasvatuksen aloitus alkoi lähestyä. Se tuntui hirveän musertavalta. Osin myös epäreilulta. Miksi minun pitää palata töihin? Miksi minä olen ainoa vanhempi, jonka täytyy olla vastuussa ihan kaikesta yksin? Miksi töihin pitää mennä juuri nyt, kun meillä on mennyt niin hyvin ja aloin viimein nauttia elämästäni äitinä? Juuri nyt, kun meillä on niin ihanaa kaksin? Miksi meidät pitää erottaa juuri nyt?
Töihin palaaminen oli kyllä iso shokki. Samoin päiväkodin aloittaminen oli 1v3kk taaperolle shokki. Olihan hän ollut minun sylissäni kirjaimellisesti koko elämänsä. Ja ensimmäiset viikot päiväkodin jälkeen taapero oli rintarepun kyydissä ja halusi olla niin lähellä kuin mahdollista. Meillä molemmilla oli niin iso ikävä. Ei me oltu siihen menessä oltu koskaan samalla tapaa erossa toisistamme.
Lapsi jäi aamuisin itkemään. Minun teki mieli laittaa viestiä perään. Repussa on sitten panda ja harso lohduttamaan, sillä on myös pillipullo, koska lapseni ei osaa juoda nokkamukista ja hänelle on hyvä tarjota välillä myös vettä, muulloinkin kuin ruokien yhteydessä. Niin ja hän ei vielä osaa käyttää aterimia ja syödä itsenäisesti. Ja jos hän herää kesken unien, hän saattaa nukahtaa uudelleen, jos hänet ottaa syliin ja hytkyy hetken. Mietin, että kuinka kukaan koskaan osaa hoitaa lastani kuin minä. Ja miten hän voi pärjätä, sillä minulla on kaikki se tieto hänestä, tiedän kaikki yksityiskohdat hänen hoitamisestaan. Tuntui, että onnelliset päivät olivat ohitse. Tuntui, että olisi pitänyt enemmän nauttia siitä mitä oli ollut. Siitä, mitä ei voinut enää saada takaisin. Siitä mikä ei ollut enää koskaan koettavissa uudelleen samanlaisena hänen kanssaan.
Oma työnikin tuntui kaiken päälle vaativalta. Tuntui, että minun ammattitaitoni ei riitä työtehtävieni hallintaan, sillä työ oli haastavaa ja henkilökunta toimi liian usein vajain resurssein. Pääsin onneksi MAPA-koulutukseen, joka antaa keinoja haasteellisen ja aggressiivisen käyttäytymisen hallintaan ja ennakointiin. Lisää kuormitusta toi lapsen jatkuva sairastelu. Minun olisi pitänyt olla kahdessa paikassa samaan aikaan, kotona lapsen kanssa ja töissä. Paineet tuntuivat tosi kovilta. Korona toi omat lisämausteensa tilanteeseen kevään edetessä.
Ehkä hyvä niin, sillä paineet ajoivat tekemään muutoksen. Keväällä taaperon ollessa 1v7kk pakkasimme kaiken laatikkoihin ja hyvästelimme kodin, jossa taapero oli viettänyt siihen astisen elämänsä.
Olen monta kertaa elämässäni ajatellut, että nyt olen onnellisimmillani, nyt elän elämäni onnellisinta aikaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu, että elän elämäni onnellisinta aikaa. Minua oikeastaan harmittaa ihan hirveästi, että tein omasta elämästäni niin vaikeaa. Minulla oli todella vaikeaa vauvavuonna, erityisesti ensimmäiset 6kk ja minä olisin voinut päästä helpommalla, jos olisin muuttanut aiemmin perheeni lähelle. Mutta minä en sallinut sitä itselleni. En antanut itselleni yhtään helpotusta, vaikka olisin voinut päästä helpommalla siinä vaikeassa elämäntilanteessa.
Nyt minut tekee onnelliseksi helpompi elämä taaperon kanssa. Ja se tekee taaperonkin onnelliseksi. Kertaakaan hän ei ole itkenyt jäädessään päiväkotiin ja hän suoraan pyytää mummille yökylään. Minä olen rennompi ja niin on hänkin, hän kuitenkin lukee minua ja minun tuntemuksiani ja heijastaa niitä. Minusta on ihanaa, että hänen päivittäiseen arkeen pääsee osallistumaan monet rakkaat ihmiset. Minusta on ihanaa, että mummi hakee häntä kerran viikkoon päiväkodista. Minusta kaikkein parasta on se, että hän saa olla rakastettu ja niin monen välittävän aikuisen ympäröimä. Hän selvästi nauttii siitä, hän on käsittänyt ketä perheeseen kuuluu ja ymmärtänyt, että tämä on hänen porukkansa. Ja tämä on parasta mitä voin hänelle äitinä tarjota, perheen.
Lähdimme taaperovuoteen taaperokärryjä työntäen. Nyt 2-vuotias juoksee, kiipeilee, laskee liukumäkeä, seisoo yhdellä jalalla, potkii palloa ja hyppii tasajalkaa. Lähdimme liikkeelle muutamista oletetuista sanoista ja tavuista ja nyt 2-vuotias puhuu useamman sanan lauseita ja laulaa. Hän imee uusia sanoja itsensäänsä päivittäin. Kielenkehitys on todella nopeaa tällä hetkellä. Ymmärryksen taso on aivan eri luokkaa kuin 1-vuotiaalla. Lapsen kanssa voi oikeasti keskustella ja olla vuorovaikutuksessa aktiivisesti. Taaperon motoriikka on kehittynyttä, erityisesti hienomotoriikka, hän syö itse aterimia käyttäen, juo mukista, osaa pukea jo haalarin päälleen, liimaa tarroja tarrakirjaan ja asettelee pihlajanmarjat kauniiseen jonoon. Puhumattakaan huikeasta leikin kehityksestä, joka on tapahtunut huomaamatta. Leikkiä voi puolikin tuntia itsekseen, kädet toimii kaivurin kauhana, keho muokautuu leikin vietäväksi, milloin ollaan lattian tasolla ja milloin liidellään kädet sivuilla lintuna. Leikkiin uppoudutaan, sitä sanoitetaan ja yhteinen leikki hakee muotoaan.
Taapero katsoo kaikkea tekemääni ihaillen ja sanoo aina yhtä innokkaasti ”Eemi mukaan” ja niin hän tulee avustamaan kaikessa. Hän tarkkailee ympäristöään ja mallintaa isompia kaikessa. Hän haluaa tehdä kaiken itse sanoen: ”Eemi ite”. Tänään hän kattoi pöydän leikkiastioilla ja asetteli puiset ruoat astioille sanoen ”Myömään, uoka on vammis”. Hän on päiväkodissa katsonut, kun isommat tyhjentää ruoantähteitä biojätteeseen ja tekee nyt itse kotona samaa. Hän haluaa laittaa astiat tiskikoneeseen. Hän sanoo kaikille naapureille ”moi”, koska on kuullut minun tekevän sitä. Hän nostaa käden ylös jokaiselle autolle, sillä on nähnyt minun tekevän niin, jos auto antaa meille tietä. Häneltä ei tehdä mitään salassa, kuten syödä suklaata.
Tunnen suurta kiitollisuulta, että saan olla hänen äiti, seurata hänen kehitystään ja kulkea hänen vierellään. Tunnen kiitollisuutta siitä, että juuri minä saan olla vastuussa hänen kasvattamisestaan, saan tukea ja ohjata, olla vastuussa. Tunnen suurta ylpeyttä meistä molemmista. Olemme pärjänneet kaikesta huolimatta jo kaksi vuotta yhdessä. Kulkeneet rinnakkain, kasvaneet yhteen ja kasvaneet yksilöinä. Olemme mieletön perhe, varsinainen pariskunta ja upea tiimi. Rakastamme toisiamme niin paljon. En haluaisi olla missään muualla kuin tässä ja nyt. Vitsailevan taaperon kanssa, jolle sanon, että rakastan häntä. Johon hän vastaa sanoen ”ei” ja nauraa tietäen itsekin, ettei se ole totta.
-Iida
LUE MYÖS
46 kommenttia