Muistan sen päivän, kun pääsin sairaalasta kotiin. Pikkuveljeni haki minut autollaan. Pieni vauva itki koko matkan. Hän oli sairaalassakin valvottanut itkullaan ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän ehkä saa tarpeeksi ruokaa. Minulla oli koko raskauden ollut suuri huoli siitä tuleeko tubulaarisista rinnoistani maitoa vai ei. Sairaalassa lääkäri oli punninnut vauvan ja hän oli sitä mieltä, että kaikki kunnossa.
Ensimmäinen yö vauvan kanssa kaksin meni kohtalaisesti. Väsymys alkoi hieman painaa. Seuraava yö vauvan kanssa kaksin oli jo aivan hirveä ja mietin, että miksi en vain ollut mennyt sairaalasta suoraan omalle äidilleni. Hän oli kyllä pyytänyt, mutta minusta oli mukava mennä omaan kotiin yksin ja ilman ruokaa. Olin saanut päähäni, että minun on pärjättävä heti yksin ja olin halunnut sairaalasta kiireesti pois. Kumma kyllä sairaalan ruokahuoltoa tuli heti ikävä. Kumma kyllä, alkoi myös kaduttaa oma jääräpäisyyteni.
Kahden kotona vietetyn yön jälkeen neuvolasta tultiin kotikäynnille. Itkin heti, kun terveydenhoitaja astui kotiini. Hän punnitsi vauvan ja sanoi, että paino on laskenut niin paljon, että nyt olisi lisämaidon paikka. Ja tarve painokontrollikäynneille neuvolassa.
Kolmannen yön vietin äitini luona. Vauva söi läpi yön kahden tunnin välein. Hän ei huutanutkaan enää. Syötyään, hän jatkoi uniaan.
Ensimmäiset päivät ovat jääneet mieleeni aika rankkoina. Minua harmittaa, etten luottanut omaan tunteeseeni ja antanut heti alkuunsa korviketta. Mutta minä vain odotin ja odotin, että se maito nousee. Odotin suihkutissejä. Annoin vauvan itkeä nälkää ja painon tippua. Minua harmitti, ettei minua kuultu sairaalassa.
Elämä alkoi siitä sitten sujumaan. Kun vain vaunut liikkui! Ja hitsit me liikuimme aktiivisesti ja tapasimme ystäviä. Vauva olikin sellainen, joka nukkui rintarepussa parhaiten tai liikkuvissa vaunuissa. Jos hänen halusi nukkuvan kolme tuntia, oli vaunuja ajeltava pitkin kaupunkia. Unipesä ja pyörillä liikuteltava kehto jäivät vain koristeeksi. Muistan sukulaisten huokailut, että täytyyhän vauvan nukkua, jotta vauva kehittyy. Mutta minkäs teit! Stressasin asiaa jatkuvasti. Muutaman kuukauden ikäisenä tilanne tuntui hankaloittuvan. Vauva nukkui aina 45 minuuttia, eli yhden unisyklin ja heräsi. Hän oli itkuinen ja hänen ihonsa oli todella huonossa kunnossa. Silloin muistan todella olleeni väsynyt ja ehkä pettynytkin. En ollut kuvitellut elämääni vauvan kanssa sellaiseksi. Ei ollut vauvakuplaa, ei kolmen tunnin päiväunia tai netflixmaratooneja sohvalla. Oli sukkulointi vaunuilla, korvikkeen lämmitystä, pullojen desinfiointia ja valmisruokia itselle. Onneksi Helsingin kaupungin kotipalvelu kävi luonani kerran viikossa 2,5 tuntia. Sain tehdä aina jotain omaa ja hengähtää.
Vauva oli 3,5kk kun tuntui, etten tiedä mitä tehdä. Rakastin vauvaa aivan valtavasti ja minusta tuntui pahalta, kun en osannut auttaa häntä. Joku selvästi oli hätänä. Yhtenä yönä mistään ei tullut mitään ja lähdin vauvan kanssa Lasten sairaalan päivystykseen. Hänet otettiin sisään osastolle ja minut lähetettiin kotiin nukkumaan. Ja minä menin vastustelematta. Minä jätin pienen vauvani yksin huoneeseen ja lähdin. Hän oli siellä kaksi yötä. Hänellä alettiin epäillä mahdollista refluksitautia, joka johtuisi maitoallergiasta. Sain reseptin Nutrilon Peptiin ja sain kotipalvelusta toisen käynnin viikkoon, eli yhteensä 5 tuntia viikossa. Minä kipuilin suuresti ainoana vanhempana. Koin vaikeutta tutustua muihin äiteihin, sillä en osannut samaistua heidän vauva-arkeensa mitenkään ja koin, ettei he tajunneet minun arjestani mitään. Kipuilin yksinäisiä iltoja ja viikonloppuna, sillä kaikki tekeminen ja aktiviteetit keskittyivät aina aamupäivään. Kyynelehdin aina, kun joka sanoi tietävänsä miltä minusta tuntuu, koska omakin mies tekee reissutyötä. Aina, kun joku sanoi olevansa osa-aikainen yksinhuoltaja, kun mies tekee yövuoroa.
Ostin vedenkeittimin jauhemaista korviketta varten. Kaikki tuntui niin vaikelta. Mikään ei ainakaan tuntunut helpottavan. Ehkä pahenevan. Etsin tietoa, googletin, luin ja etsin. Varasin aikoja eri lääkäreille. Tuntui, että elämämme oli vain tutkimuksia, lääkärikäyntejä, neuvolaa, fysioterapiaa, homeopatiaa ja osteopatiaa.
Viikossa oli helposti kolmekin terveyteen liittyvää menoa. Ensimmäinen vauvalle sopiva korvike löytyi hänen ollessaan lähes 6kk ikäinen. Nutramigen Puramino sopi vauvalleni ja elämämme muuttui täysin. Siitä syystä jaan vauvavuoden kahteen osaan, elämään ennen 6kk ikää ja elämään sen jälkeen. Nimenomaan elämään, sillä silloin me aloimme elää.
Silloin ensimmäistä kertaa aloin suuresti nauttia elämästäni äitinä ja elämästäni vauvan kanssa. Tunsin kamalaa syyllisyyttä siitä, etten ollut voinut nauttia aiemmin. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin välillä jopa halunnut luovuttaa. Kuljimme kevättä kohti ja vauva ei ollut enää ihan vauva. Hän oli seurasta nauttiva pieni ihminen, joka halusi jo siirtyä rattaisiin katsomaan maailmaa ja istua syöttötuolissa puristellen kanapötköä mössöksi käsien välissä. Elämä tuntui todella helpottavan monin tavoin vauvan kasvaessa ja oppiessa uutta. Nautin suuresti kaikista uusista taidoista, ryömimisestä ja konttaamisesta, tukea vasten nousemisesta. Nautin, kun hän pääsi liikkeelle ja hänen maailmansa mullistui ja tyytyväisyys kasvoi. Koin voiton, kun saimme viimein diagnoosin maitoallergiasta ja Kelalta korvauspäätöksen uuden Kela-kortin kera. Aloin viimein ymmärtää muita äitejä ja heidän hehkutustaan siitä, kun vauvan kanssa on niin ihanaa ja helppoa. Koin ehkä jonkinlaisen vauvakuplan vasta myöhemmin. Mutta ihanaa, että koin sen. Ihanaa, että sain tuntea sen ihanuuden olla oman lapsen kanssa. Kotipalvelukin kohdallani päättyi. Minua oli tuettu matkalla äidiksi ja nyt minä pärjäsin itse.
Koin, että elämäni parani kuukausi kuukaudelta. Vauvan tullessa vuoden ikään, mietin voiko elämä paremmaksi tästä muka enää mennä? Meillä oli selkeä rytmi, kokonaiset yöt ja kahdet 1,5h päiväunet. Pitkiin päiväuniin vauva ei koskaan oppinut, enkä ehkä osannut edes opettaa. Nyt siitäkin asiasta tietää paljon sellaista, mitä silloin ei tiennyt. Koin vauvan kasvun lisäävän meidän molempien vapautta. Vauvan syntyessä ei tajunnut, miten suuresti hänen elämänsä ja siinä selviytyminen on minusta kiinni. Minulla ei ollut tilaa tutustua häneen hiljalleen, vaan minun oli annettava itsestäni heti kaikki hänelle. Vauvasta sai seuraa ja vauvan kanssa pystyi puuhailla jo monenlaista. Me reissasimme ja kyläilimme, olimme leikkipuiston suurkuluttajat ja laskimme liukumäkeä Hoplopissa. En enää surrut yksinäisyyttä kuten alkuun. Huomasin kasvaneeni. Huomasin rakkauden lapseeni syventyneen. Huomasin saavani hänestä valtavasti ja se riitti minulle. Meistä oli tullut perhe vaikeuksista huolimatta. Vuoden aikana hän oli kasvattanut minusta äidin, joka luotti itseensä ja osasi toimia vaistojensa mukaan. Äidin, joka ei surrut puuttuvaa, vaan osasi iloita olemassa olevasta. Äidin, joka uskalsi tehdä omia päätöksiä ja seisoa niiden takana välittämättä siitä, onko ne yleisesti hyväksyttyjä muiden äitien silmissä. Äidin, joka alkoi loistaa rakkautta.
-Iida
LUE MYÖS
Ensimmäiset viikot vauvan kanssa
Mihin en osannut äitiydessä varautua?
10 kommenttia