Jätin vaunut lähijunan aulaan ja otin Eemin syliini. Menimme istumaan penkille. Vastapäätä istui kaksi eri ikäistä naista ja vasemmalla puolella kaksi nuorta miestä. Eemi iloitsi, otti matkustajiin kontaktia ja hymyili jokaiselle. Jonkin ajan kuluttua hän nauraa räkätti kovaan häneen. Miehet alkoivat hymyillä hänelle ja hassutella. Toinen naisesta alkoi jutella Eemille. Eemi riemuitsi vain enemmän ja kaikki nauroimme yhdessä ääneen sillä tilanteelle. Ja minulle jäi siitä hetkestä todella hyvä mieli.
Matkasimme tanssitunnille. Lähdin kotoa juuri sopivasti, olisimme noin 10 minuuttia ennen tunnin alkua paikalla. Pääsin koti-ovelta tien toiselle puolella, kun vanhempi nainen naapurustosta käveli vastaan. Hän ilahtui minut nähdessään ja pysähtyi juttelemaan. Minulla alkoi hikikarpalot valua selkää pitkin, sillä minulla ei olisi oikeasti ollut aikaa jäädä juttelemaan. Tuntui, ettei hän lopeta ikinä, mikä kumman puheripuli nyt oikein iski, kun minulla on kiire. Sanoin hänelle ystävällisesti, että meidän täytyy mennä ja kävelin vähän matkaa eteenpäin. Hän tuskin huomasi. Lopulta sain sanottua, että meidän todella täytyy mennä, olemme myöhässä. Ja miten minua harmittikaan! Minua kertakaikkisesti harmitti, että elämäni oli yhdestä 10 minuutista kiinni. Minua harmitti, ettei minulla ollut aikaa ystävällisyydelle, minulla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.
Minua harmitti, sillä se saattoi olla hänen ainoa sosiaalinen hetkensä tänään, kuka tietää. Minua harmitti, etten voinut antaa hänelle sitä mistä itsekin iloitsen. Sitä, että joku pysähtyy minun kohdalleni. Joku pysähtyy avaamaan oven, kun liikun vaunuilla, joka pysähtyy ihastelemaan vauvaani, joku pysähtyy hymyilemään, joku pysähtyy antamaan aikaansa, joku pysähtyy olemaan ystävällinen. Jokaisesta pysähdyksestä minulle tulee niin hyvä mieli. Minulla ei ole ehkä päivän aikana mitään muuta hetkeä, sillä minä olen yksin, ainoa aikuinen meidän perheessä. Sen takia nuo pysähdykset merkitsevät. Ja minulla ei ollut aikaa antaa sitä jollekin, joka olisi sitä tarvinnut.
Minulla pitäisi aina olla aikaa ystävällisyydelle. Minun pitäisi varata aina matkantekoon sen verran enemmän aikaa, että se sallii pysähtymisen. En halua, että minulla on liian kiire etten voi jäädä kuuntelemaan tai auttamaan. Elämäni ei saa olla 10 minuutista kiinni. Toki niitä hetkiä on joskus, mutta aina ei saa olla niin kiire. Enkä voi syyttää kiireestä kuin itseäni. Kyllä vauva on jo 8 kuukauden aikana opettanut, että lähteminen vie aikaa, eikä siitä ole vauvaa syyttäminen. Minua itseäni ilahduttaa niin suuresti kohtaamiset kadulla, julkisissa ja kaupoissa, joten haluan, että niille hetkille on mahdollisuus ja aikaa. Ne ilahduttavat molemmin puolin! Parasta mitä voidaan toisillemme antaa on aikaa ja ystävällisyyttä.
-Iida
10 kommenttia