Muutenkin kaikki järkevä ajattelu on mennyttä. Olen muutaman päivän jo surrut, tehnyt surutyötä ja vellonut siinä tunteessa. Siinä tunteessa, että kaikki on ohi, lopussa. Aamuisin avaan parvekkeen oven ja nyt sieltä on tulvinut sisään kylmempää ilmaa. Illalla on jo hämärää, kun käyn nukkumaan. Kauhealla työllä asensin pimentävät rullaverhot ja nyt ne voisi hyvin jättää vetämättä.
Vaikka eletään vielä loppukesää, niin minä suren jo sen loppumista etukäteen. Minua nimittäin pelottaa syksy. Minua pelotaa pimeys. Minua pelottaa miten jaksan. Mietin viime syksyä ja talvea. Mietin niitä hyvin pimeitä öitä ja päiviä ihan pienen vauvan kanssa kaksin. En haluaisi luopua valosta, sillä se teki minusta aivan uuden ihmisen ja nyt pelkään menettäväni sen syksyn tuuliin ja pimeyteen. En juuri muista viime syksystä mitään, kevät veti minut valoon, nosti henkiin. En oikein edes osaa kertoa miten selvisin, jos joku kysyy. Kai ne oli ne hormonit.
Syksyllä vauvani täyttää vuoden. Tuskin hänen kanssaan on ihan niin pimeetä sentään kuin vuosi sitten. Onhan hän aika valoisa tyyppi. Mutta sekin surettaa, että on on jo iso, vaikka onkin edelleen hyvin pieni. Mihin tämä aika oikein meni? En oikeastaan haluisi sittenkään, että hän kasvaa. Haluisin jäädä hänen kanssaan tähän hetkeen.
Syksy. Se on pian. Muutama viikko syyskuun alkuun. Miksi elokuun alku on mennyt ihan ohitseni? Mitä minä olen oikein tehnyt? Olen istunut yöpaidassani puolille päivin. Sitä minä olen tehnyt. Lähtenyt ovesta vasta iltapäivällä toisten päiväunien jälkeen. Syksy tuo haikeutta ei vain vauvavuoden päättymisesta, vaan näiden yöpaidassa vietettyjen aamujen päättymisestä. Syksyn jälkeen on mentävä töihin. Selviänkö siitä? Selviänkö siitä, että saan lapsen päiväkotiin ja itseni päiväkotiin? Selviänkö aamuista ja illoista, kauppareissuista ja ruoanlaitosta? Milloin minä sitten ehdin kirjoittaa? Pystyköhän sitä handlaamaan pimeyden, kahden työn ja lapsen? Kuntosalin nyt voi ainakin unohtaa.
Olo on melankolinen. surullinen ja haikea. Aikaa tuntuu olevan enää niin vähän jäljellä. Vaikkei mikään oikeasti lopu, muuttuu vain. Ja minä muutun.
Nyt Eemi heräsi. Trimmerikin hiljeni sopivasti.
-Iida
Kuvat / Sara
8 kommenttia