Jokin aika sitten kuuntelin kateellisena ystäväni kertomusta palautumisestaan. Hän kertoi omaavansa hyvin tavallisen tarinan. Humps vain ja hän oli raskautta edeltävissä mitoissaan. Vähän pehmeämpänä, mutta kuitenkin tyytyväisenä ja vanhat vaatteet yllä. Suuri osa muista äideistä pystyi samaistumaan. Niin siinä vain kävi ilman suurempaa vaivannäköä.
Miten se on mahdollista? Miten on mahdollista, että toisille painonpudotus on vaivatonta ja paino putoaa helposti? Niin epäreilua. Niin epäreilua, että perimä on erilainen kaikilla ja vartalot ovat erilaisia. Suurin osa palautuu raskaudesta nopeasti ja se saa minut näyttämään muiden äitien keskuudessa laiskalta ja aikaansaamattomalta.
Muistan joskus nuorena ajatelleeni, että minusta ei tule sitä äitiä, jonka mahaa katsotaan ja kysellään, onko hän taas raskaana, vaikkei ole. Minusta ei tulisi sitä äitiä, joka käyttää raskautta ja lapsia tekosyynä painon nousuun.
Vähänpä tiesin.
Tunnen syyllisyyttä siitä, että käytän raskautta ja vauvavuotta tekosyynäni painon nousuuni. Vauvavuosi ei ole ollut minulle helppo, ei todellakaan. En ole jaksanut. Olen ollut väsynyt, stressaantunut ja huolissani. Olen jatkuvassa hälytystilassa edelleen. Eikä se ole tekosyy vaan ihan oikea syy. Minun piti keskittää omat voimavarat muualle kuin oman painoni miettimiseen. Minä olen ollut yksin vauvan kanssa, eikä ole ollut toista osapuolta mahdollistamassa lepoa. Se ei todellakaan ole asia, josta minun pitäisi itseäni syyllistää. Se on todellinen syy. Mutta alan syyllistämään, kun vertaan toisiin. Miksi he ovat jaksaneet? Välillä tuntuu, että koko painonpudotus ja raskauskilojan karistus on äitin välinen kilpailu. Minä en ehtiny ekana maaliin, muttei se tarkoita, että olisin hävinnyt.
Meidän jokaisen vartalo kantaa tarinaa mukanaan. Jokaisella on tarina, oli koko mikä tahansa. Erilaiset syyt johtavat erilaisiin tilanteisiin. Ei ole vain lihavia tai laihoja ihmisiä, vaan aina on tarina kehon taustalla. Jokin siihen johtanut. Ei anoreksia ole tekosyy, ei masennuslääkitys ole tekosyy, ei väsymys ja stressi ole tekosyitä. Ne ovat ihan oikeita syitä. Toisinaan elämässä tapahtuu asioita, jolloin on tärkeämpää keskittyä käsillä olevaan asiaan. Voimavarojen priorisointi on järkevää. Syyllistäminen jo valmiiksi raskaassa tilanteessa ei.
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Ja nyt on tullut sellainen olo, että haluan itseni takaisin. On tullut sellainen olo, että haluan huolehtia itsestäni paremmin. Nyt olen jaksanut ajatella asiaa. Haluan tarjota myös itselleni ravintoa säännöllisesti ja riittävästi. Haluan ulkoiluttaa myös itseäni.
Haluan itseni takaisin, vaikka toisaalta en minä ole mihinkään kadonnut. Kaipaan entisiä mittojani. Vaikkei olekaan enää paluuta entiseen, sillä olen ollut raskaana ja synnyttänyt, se saa näkyä iholla. Se on suurenmoinen aikaansaannos keholta.
Painon pudottaminen on ollut minulle aina todella työlästä, sen sijaan sitä tulee helposti ja se tarraa toden teolla kiinni. Joskus tuntuu, ettei tarvitse kuin ajatella ruokaa ja takamukseni kasvaa 200 grammaa. Painon pudottamiseen tarvitaan kuukausia, ehkä vuosia. Minulle se on pitkä tie, sillä mitkään pikareitit ei tule kysymykseen.
Minulle koko ei ole tärkeä, pidän itsestäni ja hyväksyn itseni jo nyt, mutta haluan olla energisempi ja jaksaa paremmin. Tehdä pieniä hyvinvointiani edistäviä tekijöitä, joita minun on yksinhuoltajan arjessani mahdollista tehdä. Haluan juoda enemmän, syödä säännöllisesti, lopettaa napostelun ja katkaista nyt ensi töikseni sokerikierteeni.
En ole jaksanut miettiä syömistä, koska olen ollut väsynyt. Olen syönyt sokeria ja se on väsyttänyt lisää. Vaikka olen tiennyt, että huonosti syöminen väsyttää lisää, en ole jaksanut muuttaa suuntaa. Se on sellainen itseään toistava ympyrä. Ja siihen haluan nyt tehdä muutoksen.
Instagramini kannattaa ottaa seurantaan, jos projektini kiinnostaa. Blogissakin varmasti luvassa nyt enemmän teemaan liittyvää sisältöä.
-Iida
Kuvat / Pinja Pina y Coco -blogista
LUE MYÖS
Asioita, joista on vaikea puhua
22 kommenttia