Katselen vanhoja kuvia. Poseeraan kuntosalin peilin edessä hauista näyttäen ja otan selfietä. Hitsit on ikävä tuota. Kun sai mennä ja tehdä. Työmatkat taittui pyöräillen, kuntosalille pääsi helposti ennen työpäivää tai työpäivän jälkeen ja viikonloppua siivitti ilmajoogatunnit. Satunnaisesti salsasin, nyrkkeilin ja tankotanssin. Tuntuu uskomattomalta!
Miten onkaan ikävä sitä tunnetta! Sitä iloista tunnetta ja sitä helppoutta tehdä itselle mieleisiä asioita. Miten ikävä onkaan sitä, että joskus pidin liikunnasta. Nykyään se ei ole ensimmäisenä mielessä, jos mietin asioita, jotka tuovat iloa. Mutta olisi ihanaa, jos se voisi taas olla sitä!
Tällä hetkellä minut on vallannut se asenne, että liikunta on vaikeaa, se veisi liikaa aikaa ja olisi ison järjestämisen takana.
Tiedän, ettei liikuntaan tarvitse isosti aikaa. Ei tarvitse mennä kuntosalille tai uimahallille. Tiedän, että voisin mennä omalta ovelta juoksulenkille ja lyhytkin lenkki ajaisi asiansa. Tiedän, että voisin alkaa tehdä HIIT -treenejä. Lyhyellä, jopa vartin treenillä saa sykkeet nousemaan ja hien pintaan. Voin treenata lapsen kanssa tai lapsen mentyä nukkumaan tai työpäivän aikana. Netti on pullollaan valmiita treenivideoita, valmennuksia ja ohjelmia. Ei ainakaan voi sanoa, että olisi ajanpuutteesta kiinni. Jos oikeasti haluaa, niin aika löytyy ja voi oppia tykkäämään tämänkaltaisesta liikunnasta. Jos oikeasti haluaa, suunnittelee aikaa kalenteriin ja pitää suunnitellusta kiinni.
Tällä hetkellä minut on vallannut se tunne, että liikunta pelottaa. En minä osaa, en tiedä mistä aloittaa ja mitä treenata. Ei minun kuntoni kestä, ei edes ajatusta, että lähtisin suoriltani juoksulenkille tai täräyttäisin tubesta HIIT-treenit. Tiedän mitä siitä seuraa. En jaksaisi loppuun asti ja motivaatio tyssäisi siihen. Jäisi vain tunne epäonnistumisesta.
Pelottaa aloittaa ja pelottaa epäonnistua. Jos ei jaksakkaan? Koen aina olleeni niin sanotusti huono liikunnassa. Minun aikanani liikunnasta sai peruskoulussa arvosanan. Sain aina liikunnasta arvosanaksi seitsemän tai kahdeksan, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa sen eteen. Osallistuin aina tunneille ja minulla oli aina varusteet kohdillaan. Vaikka kahdeksan on arvosana hyvä, on minulle jäänyt se tunne, että olin huono. Vapaa-ajalla kävin kahdesti viikossa tanssiopiston tanssitunneilla. Tanssitunneilla asetuin takariviin, olinhan minä huono liikunnassa. Se tunne on aina ollut läsnä. Se on myös asia, joka näin aikuisiällä pelottaa. Jos olenkin huono, enkä osaa?
Aikuisena koin löytäneeni iloa ja nautintoa liikkumisesta. Löysin sellaisia tapoja liikkua, jotka antoivat sitä juuri minulle. Miten minä nyt sitten olen lähtökuopissa? Lapsen myötä omat harrastukset ovat hiipuneet minimiin ja on ollut tärkeämpää suunnata voimavaroja toisaalle, priorisoida muita juttuja ja kuunnella oman kehon sen hetkisiä tarpeita, kuten lepäämistä vauvan päiväuniaikaan jumppailuiden sijaan. Se on ollut minulle tärkeää. Nyt, kun minulle on herännyt tunne, että haluaisin alkaa liikkua ja ottaa sen osaksi elämääni onkin pelko läsnä. Aloittaminen tuntuu vaikealta, koska edellisestä kerrasta on kauan. Kynnys aloittaa on korkea.
On todella vaikea ottaa liikunta taas osaksi elämää ja kiinteästi arkeen kuuluvaksi. Se pitäisi olla niin helppoa, ettei tuntuisi siltä, että se on vaivaksi tai vaatisi erityistä järjestämistä. Sen pitäisi olla niin matalan kynnyksen liikuntaa, ettei tajuaisikaan harrastavansa erikseen liikuntaa. Se pitäisi saada jälleen rutiiniksi, josta ei halua poiketa. Pitäisi myös oppia näkemään liikunta muumakin kuin rääkkitreeninä tai välineenä laihtua. Että sekin on liikuntaa, kun vedän lasta pulkassa ja olemme pulkkamäessä, sekin kuin liikumme pyörällä tai rattailla kauppaan. Että liikuntaa voi olla myös lempeä jooga illalla olohuoneen lattialla. Pitäisi myös nähdä se yksikin kerta viikossa tärkeänä. Nyt olen ajatellut, että itseni haastaminen kotijumppaan, järjestäminen kuntosalille, ryhmäliikuntaan tai uimahalliin kerran viikossa on turhaa. Pitäisi käydä vähintään kolmesti, jotta se jotenkin kannattaisi, kaikki tai ei mitään ja siksi se yksikin kerta jää järjestämättä. Puhumattakaan tietysti koronan tuomista haasteista harrastamiselle.
Pitäisi ottaa tavoitteeksi se kerran viikossa ja siitä sitten laajentaa kahteen kertaan, kun se yksi kerta olisi jo kiinteä osa arkea. Aloittaa pienestä ja olla ymmärtäväinen itseä kohtaan. On turha lähteä tavoittelemaan tähtiä, jos perusta ei ole kunnossa. Onhan se niin, että hyvä fiilis ruokkii itseään. Sitä haluaa harrastaa enemmän ja enemmän liikuntaa, kun huomaa mitä siitä saa. Se auttaa jaksamaan ja pitämään itsestä huolta.
Kun on hyvä olo ja tunne siitä, että oma elämä on hallinnassa, näkee itsensäkin kauniina. Tällä hetkellä olen tilanteessa, ettei oma peilikuvani miellytä ja vaatteet ovat alkaneet kiristää. Liikunta on vähentynyt elämästäni minimiin, kun jäin kotiin tekemään töitä. Tyypillisesti kuljen kodin ja päiväkodin väliä kahdesti päivässä ja se on ainoa aktiviteettini. Aktiivinen työ työmatkoineen on vaihtunut istumiseen kotona. Kotona lounas jää syömättä ja illalla paikkailen päivän syömättömyyttä. Minulla ei todellakaan ole tällä hetkellä hyvä mieli omasta tilanteestani. Mutta on todella vaikea saada itseäni muuttamaan rutiiniksi muodostuneita tapojani uusiin ja luoda uusia rutiineja. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu. Tiedän. Helpommin kirjoitettu kuin tehty.
Aihe on kaikinpuolin vaikea. Se, että kaipaan liikunnan iloa, toivoisin myös mahtuvani vaatteisiini. Painoni on viime aikoina noussut huomattavasti. Painan saman verran kuin lähtiessäni synnyttämään eikä se tietysti kivalta tunnu. Eikä niinkään edes se paino, vaan oma tunne omassa kehossa ja kehonkoostumus. Toiveissa olisi tietysti saada elämänrytmi haltuun oma hyvinvointi edellä ja sitä kautta sitten saada painoakin alaspäin. Koen, että on todella vaikea sanoa, että haluan pudottaa painoa, sillä laihduttaminen nähdään todella kriittisesti tarkasteltavana asiana ja en itsekään halua olla tukemassa laihuutta ja laihduttamista ihannoivaa kulttuuriamme. Enkä haluaisi tehdä asiasta mitään numeroa. En halua ihastelevia kommentteja, jos ja kun olen laihtunut: ” vau näytät upealta, tai olethan aina näyttänyt mutta”. En halua osaltani vaikuttaa tietyn tyyppisen vartalon inhannointiin. Olen kulkenut pitkän matkan oman kehoni kanssa ja ollut monessa ei painossa. Olen ollut kehooni kaikkein tyytyväisin äidiksi tultuani. Mutta juuri nyt en tunne oloani hyväksi.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluan pudottaa painoa sen verran, että vaatteet ei kiristä. En halua tehdä sitä epäterveellisesti, liian tiukasti tai kieltämällä. En halua laihduttaa, vaan haluan jotain pysyvämpää. Haluan vahvan perustan, joka ei horju ja johon voin aina palata. Pikaratkaisut eivät auta. Kaikki tuntuu siitäkin huolimatta vaikealta. Ja motivaatiota on vaikea löytää. On vaikea löytää liikuntamuotoja, jotka toimisivat arkeen nyt. Minua myös pelottaa sanoa ääneen, että haluan pudottaa painoa. Mitä jos en onnistu? Mitä jos olenkin vain julkisesti epäonnistuja?
Epäonnistuminen pelottaa. Pelottaa mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Pelottaa, jos motivaatio ei riitä.
Samalla en myöskään haluisia antaa minua arvostelleiden ihmisten voittaa. Kuinka moni on sanonut minulle, että laihduta niin saat parisuhteen? Kuinka moni on sanonut, että olen pyylevä, pullero, läski, pullukka, jota miehet ei halua? Kaikki nämä kommentit ei suinkaan aja minua laihduttamaan, vaan oikeastaan toimivat päinvastoin ja tavallaan en haluaisi antaa näille huutelijoille sitä tyydytystä, että laihtuisin ja sitten päätyisinkin seurustelemaan. Vaikka todennäköisesti syynä tuskin olisi ulkomuotoni. Haluan ehdottomasti ajatella, että ihmisen koko tai mitkään ulkoiset omaisuudet eivät vaikuta hänen ihmisarvoonsa ja jokainen saa viihtyä, nauttia ja olla tyytyväinen omassa kehossaan koossa kuin koossa.
Tuntuu vaikealta kirjoittaa tätä ja tehdä omat ajatukset näkyväksi. Olla alasti sanallisessa mielessä tässä kaikkien edessä. Se pelottaa. Pelottaa tehdä itsestään haavoittuva. Sillä mikään ei tietysti satuta niin paljoa kuin oman ulkonäön arvostelu ympäri somen ja sen asettaminen syyksi sinkkuuteen.
-Iida
KUVAT: Laura Iikkanen
35 kommenttia