Silloin joku palauttaa aina maanpinnalle. Usein joku kertoo, että hänen miehensä ei tee mitään ja kaiken saa tehdä ihan yksin, ihan kuin miestä ei olisikaan. Hän on käytännössä yksinhuoltaja. Hän sanoo, että yksinhuoltajana olisi helpompaa, kun ei tarvitsisi sitä miestäkin jaksaa. Hän kehottaa minua olemaan onnellinen, kun saan olla yksinhuoltaja. Ei tarvitse riidellä, eikä pettyä olemattomiin odotuksiin.
Joka kerta tälläistä viestiä lukiessa minulle herää yksi kysymys. Miksi ihmiset jäävät huonoon suhteeseen?
Minulla on kokemusta vain yksinhuoltajuudesta. En siis osaa sanoa millaisia haasteita pariskunnat kokevat ja miten vauvavuosi siihen vaikuttaa. Mutta kyllä korvaan aina särähtää viestit, joissa luetellaan mitä mies ei tee ja pidetään yksinhuoltajuutta helppona vaihtoehtona. Molemmissa varmasti hyvät ja huonot puolensa.
Harva tajuaa mitä totaaliyksinhuoltajuus on. Se ei ole vain arjen pöyrittämistä yksin, vaan myös taloudellista vastuuta. Harvasta eron myötä tulee yksinhuoltaja. Usein vanhemmat päätyvät yhteishuoltajuuteen. Mikäli he päätyvät yhdessä toisen yksinhuoltajuuteen, on toisella edelleen mahdollisuus tapaamisoikeuteen. Se saattaa tarkoittaa lasten jakamista vuoroviikoin, puolet viikosta tai viikonloppuisin.
On todella surullista, että suhteessa ajaudutaan sellaiseen tilanteeseen, jossa yksinhuoltajuudesta haaveillaan. Kumppani koetaan elämää kuormittavana tekijänä, eikä hyvinvointia lisäävänä voimavarana. Miten on päädytty tilanteeseen, jossa toinen tekee kaiken ja toinen ei mitään? Onko yhdessä keskusteltu arjen vastuun tasaisemmasta jakautumisesta? Onko tilannetta tarkasteltu ja yhdessä mietitty mitä voisi tehdä?
Muistan itseni suhteessa. Tein todella paljon. Nostin lattialla lojuvan sukan, korjasin astiat pöydältä, johon toinen oli ne unohtanut, petasin sängyn ja siivosin vessanpöntön hänen käyntinsä jälkeen. Koin, että pääsen helpommalla kun vain teen itse. Joka kerta ei vain jaksanut sanoa. Toisinaan taas toinen teki, muttei se mielestäni ollut niin hyvin tehty, jolloin tein perästä uudelleen. En halunnut olla se nalkuttava nainen, joten pidin kaiken sisällä ja kasvatin samalla vihaani. Koin, ettei toinen tee mitään, mutten ottanut asiaa kunnolla puheeksi. Olisin halunnut toisen tajuavan ilman, että joudun sanoa. Samalla minusta tuli katkera marttyyri, joka teki, mutta hampaat irvessä. Tuohon kun olisi lisätty vauvavuoden väsymys päälle, niin apua!
Kukaan ei ole ajatustenlukija. Puhuminen on usein ratkaisu ihan kaikkeen. Joskus pitää puhua moneen kertaan, kommunikointi ei ole yksiselitteistä ja harjoittelemme sitä läpi elämän. On todella tärkeää kertoa miltä itsestä tuntuu ja kuunnella mitä toisella on sanottavana. Suhde ei kuulosta terveeltä, jos toisen harteilla on koko arki. Toki, jos se on tietoinen, yhdessä tehty päätös, on tilanne eri.
Minusta ei ole oikein, että toinen tekee kaiken lapsiperhearjessa. Ei edes silloin, jos toinen on kotona lasten kanssa ja toinen on töissä. Jokaisen tulisi yhdessä sopia vastuun jakautumisesta. Jossain työpäivän jälkeinen aika jakautuu 50/50, hommat hoidetaan yhdessä ja molemmat ottaa vastuun. Jossain sovitaan, että äiti jää kotiin ja on vastuussa isän työpäivän ajan lapsesta ja kodista, sen jälkeen 50/50. Se, että toinen on töissä ja elättää kotona olevaa, ei tarkoita, että olisi tehtävä kaikki. Toinen tekee arvokasta työtä ja hoitaa molempien yhteistä lasta kotona, yhteiseksi parhaaksi ja toinen mahdollistaa sen.
Eroaminen ei ole helppoa. Enkä sano, että sen tulisi olla ensimmäinen vaihtoehto. Jos kaikki mahdollinen suhteen eteen on tehty, pidän eroa vaihtoehtona. On hirveää jäädä huonoon suhteeseen ja katkeroitua.
Ehdottomasti enemmin yksin kuin huonossa suhteessa!
-Iida
10 kommenttia