Kirjoitin tämän tekstin jo kerran. Se oli jännittynyt, mutta positiivinen. Tänä aamuna kuitenkin sain soiton päivähoidosta. Kaikki alueen päiväkodit ovat täynnä, niin ne läheiset kuin vähän kauemmaisetkin. Päiväkodit, joissa on tilaa, ovat sijainniltaan kaukana. Siinä sitten nuoleskelin kyyneliä. Voi kun kaiken voisi perua. Voi kun tammikuu ei koskaan alkaisi. Enää töihin paluu ei tunnu jännittävältä haasteelta, jonka otan vastaan ja seison lopulta tilanteen voittajana. Nyt se tuntuu aivan mahdottomalta yhtälöltä selvitä hengissä.
Tavallaan tiesin kyllä, että Helsingin päivähoito tilanne on todella huono ja paikan saattaa saada aivan toiselta puolelta kaupunkia. En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa, vaan koko ajan uskoin, että me olemme poikkeus ja pääsemme lähipäiväkotiin. Lopullinen paikka selviää loppuvuoden aikana. Ei auta kuin toivoa parasta mahdollista vaihtoehtoa. Hieman vähän jää aikaa tutustumiselle, kun tammikuussa pitäisi uuden arjen startata.
Töihin palaamisessa kaikkein suurinta huolta aiheuttaa matkat ja niiden vaikutus päivän pituuteen. Oma työmatkani julkisilla kestää 40 minuuttia. Tähän vielä Eemin vieminen ja hakeminen päälle, niin päivän pituudeksi tulee helposti 10-11 tuntia. Kotoa pitää todennäköisesti lähteä ennen seitsemää ja takaisin ollaan viiden korvilla. Saa nähdä kumpi meistä on enemmän väsynyt.
Tuntuu myös todella pahalta, että saan olla lapseni kanssa niin vähän aikaa vuorokaudesta. Palaan töihin tekemään neljää päivää viikossa. Siitä huolimatta ne neljä päivää saan olla lapseni kanssa kutakuinkin kaksi tuntia! Aivan kamalaa. Olen ollut hänen kanssaan 24/7 ja nyt yhtäkkiä pitääkin olla 40 tuntia erossa viikon aikana. Eemi on aika tarkalleen yöunilla 19.00-07.00 välisen ajan. Se tarkoittaa sitä, että joudun herättämään hänet aamulla, pukemaan päälle ja viemään sängyn lämmöstä kylmään ulkoilmaan. Kun tulemme kotiin viiden aikaan, saamme olla toistemme kanssa vain hetken ennen nukkumaan menoa.
Moni muukin asia hirvittää. Miten pääsen niin aikaisin aamulla liikkeelle? Töistä ei myöhästytä. Mitä, jos Eemi on jatkuvasti sairaana ja joudun itse olla pois töistä sen takia? Toki ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta mietin jo mitä työpaikalla siitä mahdetaan ajatella. Tunnen jo tuskaa, että jätän työkaverit pulaan, sillä sijaiset ovat aina epävarmoja. Miten jaksaa työpäivän, jos edellisenä yönä on heräilty useasti? Meillä saatetaan heräillä kerran tai kaksi ja joskus enemmän, joskus ei ollenkaan. Entä blogi, koska kirjoitan tai otan kuvia, kun olen valoisan ajan töissä? Tietysti mietin myös arjen askareita, kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, pyykkejä, tiskejä, siivousta ja keittiön raivaamista. Ehkä ne on asioita, joita hoidetaan sitten vapaapäivinä. Entä ystävät, koska heitä sitten näkee? Arkena se tuskin on mahdollista ja viikonlopun ei halua aina olla ohjelmoitu.
Eikä ne huolet tähän lopu. Toki sitä miettii, että miten Eemi selviää. Olemme aika symbioosissa. Pystynkö keskittymään omana työhöni vai mietinkö häntä koko ajan? Menenkö työpaikkani vessaan pyyhkimään kyyneleitä kahvitauolla? Osaanko enää työtäni, olenko ajantasalla? Jäin äitiyslomalla 1,5 vuotta sitten lastentarhanopettajana ja nyt palaan varhaiskasvatuksen opettajana. Osaankohan uuden nimikkeeni, kun meinaan sen nytkin jatkuvasti unohtaa?
Onhan tässä nyt jotain positiivista. Oikeastaan se miksi ylipäätään menen töihin. Kaipaan arkeen jotain muuta, kaipaan aikatauluja ja rutiineita. Kaipaan sitä, että viikonloppu tuntuu juhlalta. Kaipaan töitä. En tosin tiedä kaipaanko töitä näin monena päivänä viikossa. Toinenkinkin hyvä puoli löytyy ja se toki on raha. Kun palaan töihin, rahaa kuluu vähemmän. Nyt rahaa on kulunut paljon kyläilyihin, kestityksiin, aamupaloihin ja lounaisiin. Kohta ne ovat mennyttä elämää. Tuskin ehdin pyöriä kaupoillakaan ja vältyn monelta turhalta ostokselta. Taloustilanteeni myös paranee. Nyt olemme eläneet aika niukasti ja rahasta on ollut myös stressiä. Tammikuusta alkaen saan palkkaa päivätyöstäni, jonka lisäksi saan epäsäännöllisiä tuloja sometyöstäni ja blogista. Toki kahden työn ylläpito vie veronsa, mutta raha motivoi. Ihanaa, jos saa rahaa säästöön ja voi paikata tätä kulunutta vuotta.
Ehkä tästä kaikesta selviää. Ehkä minä selviän, kun on pakko. Sen tämä vauva vuosi on ainakin opettanut. Tottakai uusi arki kuormittaa alkuun ja vie voimavaroja, kuten uudet tilanteet aina ennen kuin niihin sopeutuu. Kaikki uusi ja tuntematon jännittää. Ehkä olen vielä tilanteen voittaja ja voin tulevaisuudessa sanoa itselleni, että minä selvisin. Tai sitten ostan auton. Tai muutan muualle. Tai alan tehdä jotain ihan muuta. Onneksi se mahdollisuus on aina olemassa. Jos arki käy liian raskaaksi, saatan tarttua siihen.
Onko muita töihin palaajia?
-Iida
KUVAT // Pinja Mitrovitch
67 kommenttia