Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin?
Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan.
Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.
Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan.
Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat. Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.
-Iida
18 kommenttia
Kiitos! Haastavaa, mutta ehdottomasti myös hienointa, mitä olen saanut kokea <3
Uskon! Ainakin haaveilen just noin tapahtuvan!
Ja siitä huolimatta tämä on parasta, mitä tiedän. Sen takia varmasti moni tähän lähtee. Oma tarkoitus on kirjottaa rehellisesti omia mietteitä vauva-arjesta. Haastavaa, mutta paljon antavaa.
Kiitos kommentista! Jaan kyllä ajatuksesi, ja voi olla, että tulen vielä kirjoittamaan, että mihin tämä aika oikein katosi :D
Nää kuvat! Ootte molemmat niin suloisia etten tiedä kumpaa katsoa ensin ja pidempään! :D
Kiitos Saranda <3
Ihana kuulla, ja pyrin tuohon uskomaan! Varmasti itkuisuus aikanaan loppuu. Hahha ja hyvin sanottu, yön pimeinä tunteina tulee niin helposti ajateltua, että ei lapsia enää ikinä, päivällä taas ajattelee, että tämä on vain upeinta mitä tiedän <3
Hyvin sanottu, pitkät yöt ja lyhyet vuodet! Varmasti sitä tulee ajattelemaan noin sitten joidenkin vuosien päästä. Mulle tuli tosiaan aika samanlainen kokemus, olimme muutaman yön sairaalassa tammikuussa ja ainut tehtävä oli hoitaa vauvaa. Ei ollut yhtään mitään muuta, ei pyykkejä, ei ruokaa, ei siivoamista. Kaikki tuotiin ja hoidettiin henkilökunnan toimesta. Ja silloin ehdin nukkua huoneessa päikkärit ja ihmetellä tylsyyttä. Se jäi kyllä mieleen.
Oi niin samaistun! Aika kuluu hitaasti, kun odottelee, että elämä helpottaa. Mäkin odotan sitä, että oppisi edes istumaan, niin voisi olla syöttötuolissa jotain syöden sillä aikaa, kun teen ruokaa tai voitaisi yhdessä ruokailla. Koko ajan jotain odotettavaa :DD
Kiitos ihanasta kommentista! Varmasti moni asia ja lähtökohdat vaikuttavat. Toki itsellekin tulee haikeus, kun vaikka kuvia tai videoita katselee ja toivon, että saan tämän vielä kokoa uudelleen. Mutta iloitsen myös suuresti vauvan kasvusta ja odottelen niitä uusia taitoja ja asioita, jotka helpottavat elämää.
Mutta onnea teille aivan valtavasti <3