Nyt 1-vuotiaan kanssa kaikki on ihan toisin. Hänestä on minulle seuraa, hän antaa minulle itsestään ja minä annan hänelle. Meillä on vuorovaikutusta ja me kommunikoimme. Minulla ei ole samalla tavalla enää yksinäistä. Minä nautin meidän arjesta ja elämästä näin ihan suunnattomasti. En kaipaa tähän mitään enempää.
Tässä viime aikoina on ollut kuitenkin muutamat treffit. Mutta. Se kuuluisi mutta, johon kaikki tyssää.
Mutta minulla ei ole aikaa.
En voi itsekään uskoa, että joudun sanomaan miehille, ettei minulla ole aikaa. Siltä minusta kuitenkin tuntuu tällä hetkellä. Elämäni täyttää Eemi, pieni ihminen, jonka kasvatus on annettu minun vastuulleni. Päivänä menevät hänen kanssa erityisen tiiviisti.
Koen, että toiseen ihmiseen tutustuminen ja se tapailun alku on todella tärkeää. Sille tulisi antaa juuri paljon aikaa, jotta siitä voi kehkeytyä jotain. Se usein tarkoittaa aktiivista viestittelyä, soittelua ja näkemistä. Usein en pääse näkemiseenkään asti, sillä stoppi tulee jo viestittelyssä. Olen käyttänyt montaa iltaa viestitellen ja valvoen sängyssäni puhelin kädessä tuntemattoman miehen kanssa. Aamulla olen katunut sitä todella paljon, sillä se aika oli pois minun yöunista, jotka tällä hetkellä on minulle paljon tärkeämpiä. Iltaisin ei vain voi viestitellä! Mutta eipä voi päivälläkään, en voi olla, enkä halua olla puhelimella lapseni ollessa hereillä. Muutama onkin sanonut, että heitä häiritsee, kun olen niin hidas vastaamaan viesteihin, ikään kuin minua ei kiinnosta.
Treffeillä on joka kerta tuntuu siltä, että aika on pois minun lapseltani. Minä annan minun aikaani ihmiselle, jonka kanssa ei ehkä nähdä toiste, kun minä voisin olla lapseni kanssa tai vaikka nukkua tai nähdä ystäviä sen sijaan. En pääse siitä tunteesta mihinkään. Erityisesti, jos joku on halunnut nähdä usein tai ehdottanut näkemisiä tiiviisti. Tuntuu siltä, ettei minulla ole antaa aikaa tutustumiselle ja tiiviille näkemiselle. Suhteen luominen vaatii kuitenkin aikaa ja läsnäolon antamista toiselle.
Eräät treffit etenivät siihen, että kyläilimme. Illat lapsen nukkumaan menon jälkeen ovat minun omaa aikaani ja minusta tuntui siltä, että oma aikani viedään, kun joku olikin minulla kylässä illalla. En voinut tehdä niitä asioita, joita teen normaalisti. Ja tajusin, etten ole valmis vielä luopumaan omasta ajastani. Lapsikin alkaa olla jo ”iso”, etten halua hänen kanssaan lähteä treffeille. En myöskään halua laittaa lasta hoitoon, jotta pääsen treffeille. Joten ollaan sitten sinkkuna. Ja vielä omasta valinnasta. Nyt priorisoin jotain muuta kuin parisuhteen löytymistä.
Toivottavasti ei kuitenkaan ikuisesti, vaikka siltäkin välillä tuntuu. Monesti mietin, että olisinkohan sinkku vielä, jos en olisi tullut raskaaksi. Vaikken kadu lastani, niin välillä mietin tätä ajatusta. Sillä tottakai lapsi vaikuttaa deittailuun. Kaikki tuntuu niin vaikealta. Haluan ajatella, etten ole vain kohdannut sellaista tyyppiä, jolle haluan antaa aikaa.
-Iida
KUVAT // Jannamari
14 kommenttia