Minusta olisi ihana ihastua, rakastua, käpertyä syliin, halata, suudella ja olla. Minusta olisi ihana olla jonkun lähellä ihan vain hiljaa ja kuunnella hiljaisuudessa toisen hengityksen rytmiä. Olisi ihana vain nukkua niin, että varpaat hipaisee toisia varpaita. Olisi ihana keittää aamukahvia joskus jollekin toiselle. Olisi ihana istua vastakkain ja juoda viiniä olohuoneen lattialla. Olisi ihana puhua ja keskustella aikuisen kanssa, kertoa mitä kuuluu. Olisi ihan haaveilla yhteisestä kasvimaasta. Minusta olisi ihanaa, kun ei tarvitsisi jokaista lauantai-iltaani viettää suklaalevyn voimin jalassa tahrainen t-paita ja kulahtaneet kuviolliset alushousut. Olisi ihanaa, jos siinä olisi toinenkin, jalassaan vaan kalsarit.
Moni sanoi minulle raskausaikana, että pian en ole enää koskaan yksin. Se on ihan totta, että lapsen saatuaan ei ole koskaan yksin, ei vaikka joskus haluaisi. Lapselle saa antaa rakkautta ja hellyyttä aivan sietämättömiä määriä ja se on aivan ihanaa. Mutta siitä huolimatta lapsi ei ole täyttänyt sitä aikuisen miehen kokoista aukkoa sydämessäni. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kaksi erilaista rakkaustarinaa.
Oikeastaan lapsen myötä kumppanin kaipuu tuntuu vain suuremmalta. Ja yksinäisyys isommalta. Erityisesti näin keväällä, kun ihmisiä näkee ulkona. Talvella asia ei käynyt mielessä, sillä minulla oli täysi työ vetää vaunuja lumikinoksien yli. Nyt näen muutakin, näen ihania pariskuntia, vanhoja ja nuoria, näen komeita miehiä. Kun ei ole ollut miestä lähelläkään aikoihin, niin kevät on turmiollista aikaa. Riittää, että ohi kävelee hyväntuoksuinen mies ja olen ihan menettää tajunnan. Olenkin ajatellut, että jos iltapäivälehdissä lukee naisen hyökänneen miehen kimppuun, niin se todennäköisesti olen minä.
Päivisin harvoin ehdin pysähtyä sinkkuuteni äärelle, sillä vauva pitää katseen hyvin itsessään. Lisäksi hänen mukaan on tullut loputon pyykkivuori ja siivous. Mutta juurikin nämä kauniit aurinkoiset kevätillat tekevät olon haikeaksi. Vauva nukkuu ja sitä istuu vessan lattialla pyykkejä katsoen ja miettii kuinka muut ovat teressilla.
Elämäni on oikeasti oikein hyvää ja ihanaa näin, mutta välillä tulee se olo. Se olo, kun sinkkuus ahdistaa, surettaa, pelottaa ja tuntuu päättymättömältä. Se lamaannuttaa koko aivokapasiteetin. Se tuntuu aivan liian isolta ongelmalta, jota harva ymmärtää edes ottaa tosissaan. Erityisesti nykyään, koska minulla on jo lapsi. Mihin minä sitä miestä tarvitsen? Onhan se jo liikaa toivoa miestä ja lisää lapsia. Suorastaan itsekästä, kun on jo yksi ja jollain ei yhtään.
En kuulu niihin, jotka voimaantuvat sinkkuna. Minä inhoan sitä fraasia ”Nauti nyt vielä, kun olet sinkku ja voit tehdä mitä haluat ja milloin haluat”. Mutta mikään ei tunnu kivalta ikuisesti. MInä olen saanut jo nauttia kaikesta, mikä sinkkuna nautittavissa on. Sinkkuus on oikeasti tosi raskasta. Ja raskasta siitä tekee se, että tavallaan siihen voi itse vaikuttaa ja tavallaan ei. Kaikki eivät halua elää yksin, joillekin se toki on tietoinen valinta. Sinkkuus voi olla ahdistavaa, stressaavaa ja tuoda paljon huolta elämään. Se voi latistaa omaa itsetuntoa, jatkuva ghostaaminen ja epätietoisuus. Sinkkuus voi myös lisätä yksinäisyyttä, jos kokee jäävänsä pariutuneiden ystävien varjoon. Sinkkuus ja erityisesti deittikulttuuri, jatkuvat treffit, sosiaalisoiminen jne., ovat todella kuorimittavia asioita. Sinkkuus ei toki ole sairaus, onnettomuus, väkivaltainen suhde tai lapsettomuus. Silti se saa tuntua myös pahalta. Monella naisella biologinen kello tikittää ja kumppanin etsintään asettuu iso kasa paineita. Se voi olla henkisesti raskasta ja todella iso hyvinvointia alentava tekijä. Se voi olla mielessä päivittäin. Löytyykö ketään, olenko aina yksin, saanko lapsia, saanko hyvää rakastavaa parisuhdetta, toteutuuko omat unelmat?
Kumppanin löytäminen ei todellakaan ole nykypäivänä tehty helpoksi. Se, että meillä on sana ”deittikulttuuri” kertoo mielestäni kaiken oleellisen. Parinvalinta ja pariutuminen ovat muuttuneet valtavasti kaupungistumisen, tegnologian ja median myötä. On niin paljon vaihtoehtoja, että ei enää tiedäkkään mitä haluaa, vaan haluaa kaikkea vähän. Deittikulttuuri on todella raskas ja voimavaroja vievä tekijä. Kyllä se koettelee myös itsetuntoa henkisten voimien lisäksi. Ja siinä matkalla saa kuulla kyllä kaikki latteudet.
Mutta hei, yritetään nauttia! Et ole yksin ja nyt nautitaan vain tästä sinkkukeväästä itseen keskittyen. Ja minä vauvaan keskittyen.
-Iida
LUE MYÖS
40 kommenttia