Perjantai vapaalla
Viikonloppu alkoi vapaapäivällä. Olin perjantain täysin itsekseni aina lauantaiaamuun asti. Eemi meni suoraan päiväkodista mummille yökylään. Nautin omasta seurastani ja tein ihania juttuja itsekseni.
Lähdin heti aamulla uimahalliin vesijuoksemaan. Uiskentelin altaassa usean minua huomattavasti vanhemman naisen seurassa. Heissä oli jotain ihanaa. Kaikki selkeästi tunsivat toisensa ja he juttelivat keskenään kovaan ääneen ja välillä nauroivat helskyvää naurua. He suunnittelivat menevänsä elokuviin katsomaan kotimaista uutusleffaa 70 on vain numero. Heistä tuli niin lämmin olo ja mietin, että tuommoinen minäkin haluan olla.
Suihkutiloissa oma raskauden venyttämä vatsanahkani ei tuntunut missään. Siellä oli niin monta elämää nähnyttä vartaloa. Toimivaa vartaloa. Kaunista vartaloa, ryppyineen ja venymineen. Aamupäivä onkin hyvä aika mennä uimahalliin pohdin mielessäni, sillä ulkonäköpaineiden sijaan, koin suurta kiitollisuutta omaa kehoa kohtaan.
Hyvillä mielin jatkoin päivää lounaalle. Tapasin ystäväni, jonka kanssa edellisestä näkemisestä oli kulunut liian kauan. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mihinkään! Lounaalta suuntasin suoraan hierontaan. Päätin taannoin, että alan oikeasti ottamaan aikaa omalle hyvinvoinnilleni. Olin viimeksi ollut hieronnassa ennen Eemin syntymää, eli oli aikakin mennä. Ja olihan ihanaa. Tai ei ihan koko aikaa, sillä olin myös aika jumissa. Käsittelyn jälkeen olo oli kuitenkin ihan uskomaton. Kevyin askelin pysähdyin kukkakauppaan ja nappasin vielä kimpun mukaani alkavan viikonlopun ja vaapäivän kunniaksi.
Kotona katsoin lempisarjaa sohvalla löhöten ja kävin saunassa. Nautin tosi paljon olostani.
Lauantai ja HopLop
Olin ajatellut, että nukun niin pitkään kuin nukuttaa. Ja olin ajatellut, että nukkuisin ainakin yhdeksään, mutta kello olikin 07.21, kun heräsin. Eli se melko tavallinen aika, hah! Köllin kuitenkin sängyssä tunnin ennen kuin viitsin nousta.
Hörppäsin lasin vettä, vedin vaatteet päälle ja lenkkarit jalkaan. Lähdin herättelevälle hölkkälenkille. Aurinko paistoi ja ilma oli ihanan kirpeä. Ihan täydellinen lenkki-ilma! Mietin siinä, että marraskuu on ihana! Joka aamu on ollut valoisaa ja päivät käynnistyy niin paljon helpommin valossa. Oman lenkin päätteeksi kävin vielä koiran kanssa pitkällä lenkillä.
Kotona laitoin musat soimaan ja tein hyvän aamupalan tanssien. Oli aivan mahtava olo kaikkinensa. Niin onnellinen olo kaikesta. Mietin, että niin ihanaa kuin onkin olla itsekseen, en ikinä vaihtaisi elämääni entiseen. Tunsin kiitollisuutta, että tälläiset hetket ovat kuitenkin minulle välillä mahdollisia. Ja miten arvokkailta ne tuntuvat, kun eivät ole joka päiväisiä.
Aamupalan jälkeen hain Eemin kotiin. Jälleennäkeminen oli täynnä haleja ja pusuja ja iloista juttelua siitä mitä mummin kanssa oli tehty, kuten syöty pizzaa! Unto koira oli myös syönyt hammasharjan ja äiti oli oli pakannut VAIN yhden unikaverin mukaan!
Iltapäivällä soittelimme ystävän kanssa ja keksimme, että voisimme lähteä yhdessä lasten kanssa HopLoppiin. Eemi ei ollut käynyt HopLopissa niin, että muistaisi siitä mitään. Hän oli ollut siellä viimeksi juuri 1-vuotiaana ennen pandemian alkua. Olikin kiva viedä hänet sinne. Hän suhtautui aluksi kaikkeen hyvin varovaisesti, mutta ystävän rohkaisu innosti. Lopulta meillä kaikilla oli aivan valtavan hauskaa. Katsoin omaa lastani niin suurella ilolla! Hän leikki hienosti ja kokeili uusia juttuja rohkeasti. Hän odotti hienosti vuoroa ja käytti hauskasti huumorintajuaan. Kävimme yhdessä vielä syömässä ja ystäväni yllätti minut ihan täysin. Sain häneltä synttärilahjaksi lahjakortin Hotelli St. Georgeen, jonne olen haaveillut pääseväni. Heti tuli tunne, etten kyllä voi ottaa sellaista lahjaa vastaan, muttei se ystäväni kohdalla ollut vaihtoehto.
Illalla taas liikutuin kiitollisuudesta. Voiko elämältä muuta toivoa?
Sunnuntai surussa
Heräsimme Eemin kanssa vierekkäin seiskan aikaan. Hän kysyi heti ”Heräsitkö sä äiti? Kunka sä nukuit?” Eemi nousi ja aloitti samantien leikit huoneen lattialla. Laitoin tohvelit jalkaan ja hipsin päästämään koiran takapihalle. Laitoin valon keittiöön ja aloin tehdä aamupalaa.
Aamupäivällä päätin, että nyt minun on oikeasti ryhdistäydyttävä. Että ihan oikeasti lattialle jo vyöryvä pyykkivuori on nyt selätettävä ja asunnossa muutenkin siivottava. Eemi halusi lähteä omalle pihalle leikkimään. Vein samalla matot ja sohvatyynyt ulos. Ulkona oli pieni kirpeä pakkanen. Pesukone päälle, tiskikone päälle ja imuri päälle.Viimeisenä pölyt ja lattian pesu. Viimein ihan siistiä, miten ihanaa! Eemin tultua sisään teimme yhdessä nakkikeittioa lounaaksi ja jämäpuurosta sämpylöitä.
Puuhailimme päivän yhdessä, kävimme pitkällä lenkillä ja teimme reissun ruokakauppaan. Tarvitsimme täydennystä kananmunien ja hedelmien osalta. Eemi jaksoi iloisena puuhailla ja asiat sujuivat ihanan jouhevasti.
Koko viikonlopun mielessäni oli enemmän ja vähemmän ollut menkat. Minustu tuntuu, etten ole raskaana. Minulla on vain sellainen tunne, että menkat alkaa. Kaikki täsmää, alavatsaa nipistää, alaselkä on kipeä, reidet on kipeät ja vatsa löysällä. Kuten aina ennen menkkoja. Olo on vähän blaah ja ärsyyntymiskynnys erittäin matala. Siinä sunnuntai-iltani se jotenkin iski tosi kovana. Lapsen kanssa sai vääntää nukkumaan menosta kivan päivän jälkeen ja menetin hermoni. Käyttäydyin todella huonosti. Ärsytti. Vaikkei lapsi ole mitenkään syyllinen siihen, etten minä ehkä olekkaan raskaana toiveestani huolimatta. Sen purkaminen lapseen oli todella typerää.
Toisesta inseminaatiosta on kohta kaksi viikkoa. En tainnut onnistua tästä toisestakaan. Menkkaoireet ovat viikonloppuna vain voimistuneet. Mielessäni on juossut kaikenlaisia ajatuksia; Mitä jos en tule enää koskaan raskaaksi, mitä jos en vain saa toista lasta, mitä jos kehossani ilmenee jotain vikaa, mitä jos minä en onnistu näillä kuudella hoitokerralla, joista kaksi on jo käytetty? Järki tietysti sanoo, että kaksi yritystä on vähän ja syytä huoleen ei ole. Tunteet panikoivat ja miettivät pahinta heti alkuunsa.
Lähipiirissäni kolme ystävää on raskaana, useammalla on yritys päällä ja moni on vasta ollut raskaana saaden ensimmäisen tai toisen lapsen. Tuntuu hirveältä tuntea kateellisuutta ystäviä kohtaan. Haluan olla heidän puolestaan onnellinen, sillä tahtoisinhan itsekin, että ystävät iloitsisi jos ja kun minä mahdollisesti olisin raskaana. Miten se kuitenkin tekee niin kipeää? Katsoa kun muilla on se mitä itse haluaisi eniten? Ja miksi se onkin niin, että toivoessaan raskautta ei näe kuin raskaana olevia! Miten minusta onkin tuntunut viimeisen vuoden ajan, että KAIKKI ovat raskaana?
Alkuun minusta oli ihana höpötellä ystävien kanssa ja kuvitella meidän kaikkien olevan samaan aikaan vauvojen kanssa äitiyslomalla. Nyt minusta tuntuu siltä, että minä jään sen ulkopuolelle. Vaikka kaikella järjellä tiedän, ettei raskautuminen ole jotain, jota voi suunnitella, vaan se tapahtuu kun on tapahtuakseen.
-Iida
19 kommenttia