Sinkkuuden ensimmäisessä vaiheessa kaikki oli ihan uutta. Sinkkuus näyttäytyi jännittävältä seikkailulta. Olo tuntui vapaalta ja kaikki elämässä mahdolliselta.
Nautin sinkkuudesta. Nautin deittailusta. Sinkkuus teki todella hyvää itsetunnolle ja hykertelin huomiossa eron jälkeen. Oli ihanaa flirttailla. Oli ihanaa kävellä kaupungilla ja katsoa ympärilleen sillä silmällä. Oli kivaa tutustua uusiin ihmisiin ja käydä treffeillä. Miten kutkuttavaa oli katsoa toista ujosti silmiin ja katsoa mitä tapahtuu, kulkea kaupugilla käsi kädessä, vastata toisen hymyyn hymyllä ja miettiä mitä sanoa. En ollut juurikaan elämässäni treffaillut ennen tätä sinkkuvaihetta. Tuntui ihmeelliseltä miten olikin olemassa niin paljon mukavia miehiä. Miten ikinä edes voisi seurustella, miten osaisi päättää kenen kohdalle pysähtyä? Hyviä tyyppejä oli ihan liikaa.
Ystäväpiiri koostui sinkuista, joiden kanssa vietettiin todella paljon aikaa ja raportoitiin aivan kaikki treffit toisillemme. Vietimme usein iltaa yhdessä ja swaippailimme profiileja deittisovelluksissa toistemme puhelimilla. Suunnittelimme omia profiilitekstejämme ja otimme uusia profiilikuvia. Mietimme yhdessä miten keskustelu olisi hyvä aloittaa, mitä seuraavaksi kannattaisi vastata ja tulkitsimme emojeita. Meillä oli hauskaa, vietimme tiiviisti aikaa toistemme kanssa ja olimme varmoja, ettei koskaan yksikään mies tulisi väliimme.
Iltaisin kutkutti mennä nukkumaan. Ei yhtään tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan! Kenet tapaisi ja missä! Mieli oli toivoa täynnä.
Sinkkuuden ensimmäinen vaihe on jäänyt mieleeni kutkuttavan jännänä ja hieman villinäkin aikana. Sellaisena sinkkuden kultakautena. Sellaisena aikana, jota näin jälkeen päin voi muistella kiitollisena. Onneksi elin, menin, tein, mokasin, pyysin anteeksi ja nousin uudelleen. Tuo aika ei tule koskaan toistumaan, vaan se oli ainutkertaista nuoren naisen elämää Helsingin keskustan sykkeessä.
Sinkkuuden toinen vaihe
Tässä vaiheessa sinkkuudesta oli jo mennyt uutuuden viehätys. Se ei enää tuntunutkaan ihanalta ja voimauttavalta. Se alkoi ärsyttämään. Ja turhauttamaan. Ja vaivuttamaan epätoivoon. Olisin ikuisesti sinkku ja en ikinä löytäisi ketään.
Tuntui, että elämä pyöri samaa kaavaa. Ensin juttelit. Menetin toistuvasti yöuneni, kun chattasin tuntemattomien miesten kanssa yön pikkutunneille. Joskus juttu ei jatkunut seuraavana päivänä, joskus jatkui. Sitten tapasit kerran, ehkä toisen ja kolmannen. Ehkä kiinnostuit tai ihastuitkin. Tämän jälkeen jatkoa seurasi vaihtelevasti tai ei seurannut. Sitten suretti ja toisinaan tuntui maailmanlopulta, jonka jälkeen kaikki piti aloittaa taas alusta. Tuntui, että oli kertonut ensitreffeillä samat asiat sataan kertaan ja kyllästynyt jatkuvaan small talkiin. Uusien ihmisten tapaaminen ei ollut enää kivaa. Se ei enää antanut, vaan se enemmänkin otti. Liian monta pettymystä oli johtanut siihen, että niputin kaikki miehet huonoiksi ja huonosti käyttäytyviksi. Sinkkuus alkoi tuntua kuormittavalta.
Tässä sinkkuuden vaiheessa osa ensimmäisen sinkkuvaiheen ystävistä oli alkanut seurustella. Tässä vaiheessa läheiset alkoivat ääneen ihmetellä, että miksi minä olen sinkku. Kuuntelin jos jonkilaista neuvoa. Lakkaa etsimästä, keskity itseen, oletkohan liian nirso, laajenna reviiriä. Minusta alkoi koko ajan enemmän ja enemmän tuntua siltä, että sinkkuus on asia, josta tulisi pyrkiä eroon. Aloin kipeästi toivoa, ettei enää tarvitsisi olla sinkku.
Huomasin miten sinkkuus vaikutti mielialaani. Olin todella kumppanin kaipuinen. Yksinäinen. Ja yksin. Se ahdisti. Halusin jonkun. Ihan sama kenet. Olin kateellinen muiden parisuhteista. Surin sitä, ettei haaveeni kumppanista koskaan toteutuisi ja sitä kautta menettäisin monta muutakin haavetta. Itsetunto laski. Mietin mikä minussa on vikana, miksi minä en kelpaa, miksi minulle ei löydy ketään.
Sinkkuudesta nauttiminen oli tästä vaiheesta kaukana. Se oli henkistä ja fyysistä kipua. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän.
Sinkkuuden kolmas vaihe
Tätä kolmatta sinkkuuden vaihetta kutsun tietynlaiseksi rauhan vaiheeksi. Elän parhaillani tätä vaihetta. En ehkä olisi tässä ilman kahta edellistä vaihetta.
Tällä hetkellä sinkkuus tuntuu hyvältä. Tuntuu oikeastaan hyvältä sanoa olevansa sinkku. Tässä ja nyt sinkkuus tuntuu omalta valinnalta. Tavalta elää. Oloni on todella rauhallinen. Olen tässä ja nyt. Ei ole kiire mihinkään. Olen sinut sinkkuuden kanssa, eikä se tuota enää samaa kipua kuin toisessa vaiheessa.
Havahduin siihen, että elämäni oli pyörinyt pitkään deittailun ympärillä. Tuntui, että minä vain odotin kumppania saapuvaksi elämääni ja oma elämäni jäi elämättä. Kaikki haaveet pohjautui pitkälti siihen, jos minulla olisi mies. Ostan omistusasunnon, kun minulla on kumppani. Sitten kun seurusteleen, lähden Malediiveille, en minä nyt muuten. Sitten hankin koiran, kun en enää ole yksin. Sitten sitä. Ja milloin mitä. Suunnittelin kodin sisustusta ja säilytystila ratkaisuja sen mukaan, että myös mahdollisen kumppanin tarvarat mahtuisivat. Mietin, etten voi ostaa liikaa vaaleanpuanista, kun tuleva kumppani ei ehkä tykkäisi. En halunnu jatkaa elämää ajatellen näin.
Deittailu oli turhauttanut kauan, joten päätin lopettaa sen kokonaan. Poistaa sovellukset ja epämääräiset yhteistiedot puhelimesta. Huomasin tämän välittömästi omassa mielialassa. Itsetunto kasvoi, kun en enää miettinyt mikä minussa on vikana, miksi mistään ei tule mitään ja miksi mikään ei etene seurusteluun asti, miksi muut pariutuvat ja minä en.
Aloin tehdä enemmän asioita itseäni varten. Elämä alkoi tuntua enemmän oman näköiseltä. Se alkoi tuntua merkittävältä ja arvokkaalta. Siinä oli mielekkyyttä. Se alkoi tuntua sellaiselta, ettei siitä puutu mitään. Enkä jää mistään paitsi olemalla sinkku. Eikä sinkkuus tee minusta millään tavalla huonompaa tai elämästäni huonompaa.
Tähän vaiheeseen vaikuttaa paljon ikä ja eletty elämä. Kaikki elämänkokemus. Kaikki menneet vuodet. Tuntuu hienolta katsoa taakse ja huomata oma kasvu. Tähän on tultu ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä olla tässä. Huomata, että kaikki on jälleen mahdollista, kuten tuolloin sinkkuuden ensimmäisessä vaiheessa.
Vatsassa kutkuttaa nukkumaan käydessä. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Parasta on ehdottomasti se, etten näe olevani loppuelämääni yksin. Voin olla rauhallisin mielin ja luottaa siihen, että elämä kuljettaa.
-Iida
KUVAT: Leena Waren
14 kommenttia