Tarha, lastentarha, tarhatäti, päikkytäti.
Siinä muutama sana, joista itselläni nousee karvat pystyyn. En käytä näitä sanoja itse, enkä kyllä suosittele muillekaan, kun puhutaan varhaiskasvatuksesta. Varhaiskasvatuksessa ei puhuta tarhasta eikä täditellä. Silti termit elävät voimakkaasti arkikielessä ja niitä kuulee usein kyllä käytettävän.
Alkujaan päiväkodit ovat olleet lastentarjoja nimeltään. Nimi on tullut suomenkieleen saksalaisesta sanasta kindergarten. Saksassa lastentarhoja perustettiin 1830-luvulla pedagogi Friedrich Fröbelin johdolla. Ensimmäinen kansanlastentarha perustettiin Helsinkiin vuonna 1888 ja sinne kaikki lapset olivat tervetulleita. Lastentarha sanasta alettiin luopua 1970-luvulla, kun ensimmäinen päivähoitolaki astui voimaan ja alettiin puhua päiväkodeista. Vielä vuonna 2017 varhaiskasvatuksen opettajat olivat nimeltään lastentarhanopettajia. Ammattiimike vaihtui 2018 uuden varhaiskasvatuslain myötä, sillä nimike ei kuvannut työtä tänä päivänä. Meillä ei ole tarhoja, joten meillä ei voi olla lastentarhanopettajiakaan.
Lastentarhojen tarkoitus on ollut hyvin erilainen kuin tämän päivän varhaiskasvatuksen. Lastentarhat mahdollistivat ennen kaikkea äitien työssäkäynnin, jotka useimmiten hoisivat lapsia kotona. Nimi on varmasti ollut silloin toimintaa kuvaavaa. Tänä päivänä sanasta tarha tulee mieleen lasten säilöminen, jota varhaiskasvatus ei ole. Se ei ole enää nykyään paikka, jonne lapset viedään aikuisten työpäivän ajaksi säilytykseen. Tänä päivänä varhaiskasvatus on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jota ohjaa varhaiskasvatuslaki ja valtakunnallinen varhaiskavatuksen suunnitelman perusteet. Varhaiskasvatus on osa koulutusjärjestelmää ja nähdään tärkeänä vaiheena lapsen kasvun, kehityksen ja oppimisen polulla. Varhaiskasvatus on lapsen oikeus ja siihen ei vaikuta lapsen huoltajien työtilanne. Lapsi saa osallistua varhaiskasvatukseen ennen kaikkea itsensä vuoksi. Ei ainoastaan sen takia, että huoltajien olisi mahdollista käydä töissä.
Vielä puhutaan päiväkodeista, mutta uskon tämän lähivuosina myös kokevan muutoksen. Varhaiskasvatusta tapahtuu myös muualla kuin päiväkodeissa. Lisäksi päiväkoti ei myöskään nimityksenä enää ole toimintaa kuvaava. Jonkin verran jo puhutaan vakasta ja varhaiskasvatusyksiköistä. Itse käytän päiväkotia edelleen ja puhun arjessa päikystä, mutta mielenkiinnolla seuraan mikä nimitys päiväkodille tulevaisuudessa muovautuu. Tarhasta en kuitenkaan puhu. Sen sijaan usein todistan tilannetta, jossa joku kysyy lapselta ”oliko hyvä päivä tarhassa?” tai ”olitko tänään tarhassa?”. En tiedä mitä lapsi ajattelee, mutta minulle tulee mieleen vain eläintarhaus.
Varhaiskasvatuksessa työskentelee paljon eri koulutustaustan omaavia henkilöitä, kuten varhaiskasvatuksen opettajia, sosionomeja, hoitajia, avustajia ja erityisopettajia. Jokaisen aikuisen koulutusta ja ammattinimikettä ei tietysti ole huoltajana mahdollista muistaa. Kuitenkin yleisesti tädeistä tai sedistä puhuminen on ongelmallista. Eikä vain varhaiskasvatuksessa, vaan monella muulla alalla sama juttu. Tämä koskee erityisesti naisvaltaisia aloja. Erityisesti aloja, joissa työskentelee korkeakoulutettuja naisia huonolla palkalla. Harvoin miehiä työssään sedätellään. Meillä ei ole päikkytätien lisäksi kassatätejä, neuvolantätejä eikä kirjastotätejä. Tädittely ja sedättely on vähättelevää. Ei ole yhdentekevää miten puhumme varhaiskasvatuksen henkilökunnasta. Alan arvostusta lisää ehdottomasti oikeilla nimikkeillä puhuminen niin yleisessä keskustelussa kuin kotonakin.
Varhaiskasvatuksen henkilökuntaa voi kutsua tädittelyn sijaan kasvattajiksi, varhaiskavattajiksi tai aikuisiksi. Toimivinta on kutsua heitä omilla nimillään. Aina nimiä ei muista ja toisinaan päiväkodilla voi olla vastassa sijainen. Mielestäni tälläisissä tilanteissa voi aina kohteliaasti kysyä työntekijän nimeä esimerkiksi sanoen ”Anteeksi sanoisitteko nimenne” tai ”Voisitko sanoa vielä nimesi, olen unohtanut sen”. Henkilökunnalta voi toivoa myös nimikylttien tai henkilökortin pitämistä näkyvillä, joista ilmenee nimen lisäksi myös ammattinimike. Mikäli työntekijät ovat tuoneet ammattinimikkeensä esiin, voi hyvin kutsua heitä vaka opettajiksi ja vaka hoitajiksi yleisessä keskustelussa. Oikealla nimellä tai tittelillä kutsuminen osoittaa henkilölle, että häntä arvostetaan, häntä kunnioitetaan ja hänestä ollaan kiinnostuneita. Alalla työskennellessäni tuli aina todella hyvä mieli siitä, jos joku puhutteli minua etunimellä tai opettajana. Siitä tuli tunne, että minulla on väliä. Sen sijaan tädittely tuntui siltä, että olen samantekevä. Harva useamman vuoden työhönsä kouluttautunut henkilö haluaa valmistuttuaan tulla täditellyksi. Se suorastaan latisti omalla kohdallani ammattiylpeyttäni. Tädittely saa aikaan sellaisen tunteen, että kuka tahansa voisi hoitaa työni. Kuka tahansa täti voisi hyvin olla töissä varhaiskasvatuksessa.
Lapset eivät kutsu varhaiskasvatuksen henkilökuntaa tädeiksi tai sediksi, vaan puhuvat heistä tuttavallisemmin. Usein lapset käyttävät etunimiä. Henkilökunta tulee tietysti lapsille läheiseksi ja tutuksi, viettäväthän he varhaiskasvatuksessa ennemmän aikaa kuin huoltajat. Nimien opettelu osoittaa myös lapselle, että huoltaja on kiinnostunut siitä, ketä hänen kanssaan päivisin on. Lisäksi se osoittaa lapselle, että huoltaja arvostaa varhaiskasvatuksen henkilökuntaa, kun puhuttelee heitä nimillä.
Tämä voi tuntua pieneltä asialta ja helposti voi tulla pohdittua, että onko sillä nyt niin paljon väliäkään. Mutta on sillä väliä. Kyllä arvostus on pieniä asioita. Pienistä asioista tulee suuria asioita, jotka johtaa laajempaan yhteiskunnalliseen arvostukseen. Kyllä meistä jokaisesta varmasti tuntuu hyvältä, kun meitä puhutellaan oikein, oli kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta.
-Iida
KUVAT: Pixabay
34 kommenttia