Home » Millaista on olla yksinhuoltaja?

Millaista on olla yksinhuoltaja?

by Iida Åfeldt

Olen kohta ollut vuoden yksinhuoltajana. Mistään muusta minulla ei ole kokemustakaan. Tämä on ainut kokemukseni vanhemmuudesta ja perheestä.

Ennen raskauttani olin ollut sinkkuna jo kaksi vuotta, nyt jo kolme. Olin asunut yksin kuusi vuotta, siitä asti, kun olin omilleni muuttanut. Uskon, että näiden tekijöiden takia uskoin itseeni heti. Uskoin heti raskauden huomattuani, että minä pärjäisin, että minusta olisi siihen kyllä. Tiesin, että minulla on voimaa ja kykyä selvitä vaikeistakin tilanteista. Minun yksinhuoltajuuteeni ei liity mitään draamaa. Minun ei tarvinnut erota, kukaan ei jättänyt minua, en tullut petetyksi.   Voisi olla paljon suurempi shokki jäädä yksin vauvan kanssa hänen ollessa jo puoli vuotias tai vuoden, kun olisi jo tottunut, että toinenkin jakaa arkea.  Voisi olla suurempi shokki jäädä yksin, jos ei olisi koskaan asunut yksin päivääkään. Niinpä koen, että näiltä osin olen päässyt helpolla.

Vaikka lapsen pitäminen oli minun tietoinen valinta silläkin riskillä, että tulen mahdollisesti olemaan totaaliyksinhuoltaja, on moni asia päässyt yllättämään. Vaikka tiesin, että tulee raskaitakin hetkiä, niin silti en tiennyt mitään. Oli lähtökohdat mitä tahansa, niin loppuun asti ei voi valmistautua. Matkaan mahtuu yllätyksiä ja olen monen monta kertaa miettinyt miten kaikki olisi helpompaa, jos olisi kumppani arjessa. Vaikken mitään parisuhteen vauvavuoden haasteista tiedäkkään.

Monta kertaa olen surrut sitä, että kukaan toinen ei ole yhtä kiinnostunut minun lapsestani kuin minä, kukaan toinen ei rakasta sitä yhtä paljon tai lähes yhtä paljon kuin minä. Kukaan toinen ei halua puhua hänestä yhtä paljon kuin minä, eikä kukaan toinen halua viettää iltojaan katsoen hänen kuviaan ja videoitaan. Kukaan toinen ei iloitse lapsestani kanssani ja se saa minut toisinaan mahdottoman surulliseksi. Vaikka sukulaisille voi aina lähettää kuvia ja videoita, niin se ei ole sama asia. Ennen äidiksi tuloa en tiennyt miten suuri tarve on jakaa lapsen tuomia tunteita toiselle. Sellaiselle, jolle lapsi olisi ihan yhtä tärkeä kuin itselle, joka ilahtuisi yhtä paljon kuin minä.

Siinä missä kukaan ei jaa iloja, eikä kukaan ole paikalla silloin, kun itse on puhki. Kukaan ei seiso takana ottamassa vastaan, kukaan ei tule sanomaan, että minä jatkan tästä. On vain jaksettava silloinkin kun ei jaksa. Vaikka saisi apua läheisistä, niin se ei kuitenkaan ole verrattavissa kumppanin tukeen. Vaikka olenkin tottunut asumaan yksin, niin yksinäisyyden tunne on paikoin todella suuri. Vaikka lapsen myötä ei ole koskaan fyysisesti yksin, niin henkisesti saattaa olla todella yksin. Se yksinäisyys voi olla todella ahdistavaakin, koska sitä on niin yksin. Erityisesti omien tunteiden kanssa, jotka saattavat vauvavuoden aikana olla aikamoisia.

Joskus ajattelen, että huono suhdekin olisi parempi kuin olla yksin. Vaikkei se ole totta. Olisi kuitenkin edes joku jakamassa vastuun. Olisi joku ratkomassa tilanteita ja päätöksiä. Kaikki ei olisi yhden ihmisen harteilla. Olisi joku, joka toisi joskus sen vaippapaketin kaupasta tai laittaisi pesukoneen päälle. Olisi joku, joka ehkä toisi rahaa yhteiseen pussiin. Ei pitäisi yksin miettiä rahan riittävyyttä ja miettiä miten kaikesta selviää. Olisi joku, joka edes joskus katsoisi lasta. Edes sen hetken, että voisi käydä suihkussa ihan rauhassa, laittaa ruokaa rauhassa tai vaikka viedä roskat ihan rauhassa tai ihan vaan istua ja ajatella omia ajatuksiaan rauhassa ilman keskeytyksiä. Sulkea silmät hetkeksi. Olisi edes se joku, jota odottaa kotiin, joku joka tulisi kotiin.

Vaikka olen aina asunut yksin ja tottunut hoitamaan kaiken yksin, niin yksinhuoltajuudessa vastuu on silti yllättänyt. Itsestään yksin huolehtiminen ei ollut niin kovin vaativaa hommaa sitten kuitenkaan. Jos ei jostain syystä ehtinyt syödä, ei se niin haitannut. Jos ei ollut eväitä mukana töissä, niin siitäkin selvisi. Toisesta huolehtiminen antaa elämälle merkityksen ja saa itsensä tuntemaan maailman tärkeimmäksi, mutta on se myös kuluttavaa ja raskasta. Nyt omalla vastuulla on toinen, ihan oikea ihminen, jolle ei voi sanoa, että jätetään tänään aamupala väliin tai odota iltapäivään, niin saat lounasta.

Toisaalta, kun ei ole kumppania ei tarvitse odottaa toiselta mitään. Voi vain olla pettynyt itseensä, jos jokin ei toimi. Voi vain syyttää itseään, jos jokin on tekemättä tai huonosti tehty. Kun kukaan ei ole jakamassa vastuuta, niin ei ole itsekään vastuussa kenellekään kuin itselleen. Ei tarvitse olla eri mieltä, eikä riidellä, ei tarvitse odottaa ja pettyä. Ei tarvitse jakaa lasta mihinkään.

Minulta kysytään usein, että millaista on yksinhuoltajana. Todellisuudessa tämä on minulle se yksi ja ainoa tapa olla. En voi verrata tätä mihinkään, sillä ei ole mitään mihin verrata. En koe tätä mahdottoman raskaana, sillä kaikkeen tottuu ja siitä tulee normi. Minulle tämä on normaalia. Minulle on normaalia tehdä kahden vanhemman työ, olla vastuussa yksin ja pyörittää arkea yksin. Minä pärjään tässä hyvin ja näin ensimmäisen vuoden jälkeen voin vain kiittää itseäni ja olla ylpeä. Minä olen kasvanut tähän, en minäkään tiennyt tai osannut, mutta olen oppinut. Tavallaan haaveilen, että joskus saisin jakaa vastuun, mutta samalla ajatus siitä pelottaa. Osaisinko? Enkä siihenkin sitten vain oppisi niin kuin tähänkin.

-Iida

Kuvat // Tiia Nyholm

18 kommenttia

Vauvatäälläpian 11.9.2019 - 19:37

Ihana postaus. Itse synnärillä odotan käynnistämistä, ja tiedossa on että me tulemme vauvan kanssa kaksin ihmettelemään tätä maailmaa. Joten oot mun idoli! Miten teet ihan perusasiat? Esim käyt suihkussa? Missä Eemi on silloin?

Vastaa
iidaafel 11.9.2019 - 20:13

Voi kiitos ja aivan ihana kuulla, todella paljon tsemppiä ja onnea! Ihan alkuun pienen vauvan kanssa otin kopan/ sitterin vessaan ja vauva oli siinä, kun kävin suihkussa. Ruokaa tein vauva kantorepussa ja samaan tapaan söin myös itse. Sitten myöhemmin, kun unet tuli säännöllisemmiksi, niin olen käynyt aina, kun vauva menee yöunille. Ruokaa laitan välillä niin, että vauva katselee hommia syöttötuolista tai leikkii siinä keittiössä jotakin. Äkkiä sitä alkaa keksiä kaikenlaisia toimintapoja ja ratkaisuja tehdä asioita, eikä niitä osaa edes ajatella sen erityisemmin.

Vastaa
Nimetön 11.9.2019 - 22:54

9kk vauvan äitinä jaan omat suihkutapani. Olen itse käynyt todella usein suihkussa niin, että vauva on ollut samalla alasti kylppärin lattialla. Hänen on ollut hyvä olla ilman vaippaa ja kylppärin lattia on helppo siivota vahinkojeon jäljiltä. Alussa vauva oli kylppärin lattialla hoitoalustan ja pyyhkeen päällä ja silloin se oli todella helppoa, kun hän ei liikkunut mihinkään. Nyt hän ei todellakaan pysy enää paikoillaan ja koko ajan saa vahtia ettei mene syömään vessaharjaa tai pottaa tai tutki lattiakaivoa tai tule juomaan suihkun vettä.

Vastaa
iidaafel 11.9.2019 - 23:36

Erittäin toimivia tapoja! Isomman vauvan kanssa voi hyvin käydä suihkussa yhdessä, Eemi usein istuu ammeessa samaa aikaa. Hänellä on liukueste alusta, se on todella toimiva märkätiloissa.

Vastaa
> > > 12.9.2019 - 17:13

Minulla oli nuoremman lapsen kanssa Bumbo-istuin, sellainen kumimöykky, hän istui siinä jo ennen kuin osasi ”virallisesti” istua ja tykkäsi olla mukana suihkussa. Ei tietenkään ihan vastasyntyneenä, mutta siinä vaiheessa kun ohjeiden mukaan Bumboa sai ruveta käyttämään.

Vastaa
iidaafel 12.9.2019 - 20:49

Hyvä vinkki, ne näyttää näppäriltä ja uimahallissa tullut käytettyä.

BT 11.9.2019 - 20:39

Olen hankkinut lapsen yksin. Raskausaikana surin sitä, että odotin yksin, mutta en enää nyt kun lapsi on pian vuoden ikäinen. En käytä itsestäni nimitystä yksinhuoltaja. Minä olen minä ja nyt on minä ja lapsi. Olin ennen lasta ollut viisi vuotta yksin eli olen tottunut hoitamaan asiat itsekseni.

Huono kumppani ei tosiaankaan olisi parempi vaihtoehto. Kun seuraa muiden touhuja, näkee jatkuvasti miten paljon energiaa monilla menee sen vatvomiseen ettei lapsen toinen vanhempi tee sitä tai tätä. En jaksaisi sellaista!

Meillä menee hyvin enkä tosiaankaan säälittele itseäni millään lailla. Lapseni on mahtava tyyppi ja ei ole lainkaan itsestäänselvää että sain hänet. Olen siis kiitollinen ja elämme iloista, kivaa lapsiperhe-elämää! Millaista on olla yksinhuoltaja? No ihan tavallista, tavallista ja kivaa.

Vastaa
iidaafel 11.9.2019 - 22:49

Tosi hyvin sanottu! Todellakin tavallista, ei mitään erikoista tai poikkeavaa. Kaikissa perheissä on haasteensa ja omat selviytymis keinonsa. Itsekin surin enemmän raskautta yksin ja synnytystä. Silloin koin itseni todella yksinäiseksi ja ihan pikkuvauvan kanssa, mutta nyt 1veen kanssa nautin todella paljon. Meillä on todella ihanaa yhdessä.

Vastaa
marikki78 11.9.2019 - 21:05

Moi, pitääkö Eemin isä häneen yhtään yhteyttä?

Vastaa
iidaafel 11.9.2019 - 22:49

Pitää satunnaisesti.

Vastaa
Rosanna92 12.9.2019 - 00:54

Ihana teksti. Ja kuvat jotenkin niin herkkiä, niin nättinä olet ❤

Huomaa aina kommenteista, ettet tosiaan ole yksin tilanteessasi! Oma äitikin luovi hyvin itsekseen arjen tilanteet, kahden lapsensa kanssa. Ehkä sitten kun lapsi kasvaa ja alkaa myös enemmän vertailla omaa perhettä toisten perheisiin ja toivoa että äidillä olisi myös mies, alat itsekin siitä uskaltaa unelmoida ja antaa mahdollisuuksia miehille.
Kiitä luojaa että on tinder josta on niin helppo tutustuminen aloittaa ihan kotisohvalta 😀 Itse kyllä kaipaan parisuhdetta etenkin näin syksyn tullen entistä enemmän..

Vastaa
iidaafel 13.9.2019 - 20:26

Kiitos todella paljon kommentista ja sanoistasi! Ja totta, parisuhteen kaipuu iskee pahiten näin syksyllä, eikä siinäkään tunteessa mitään pahaa olo. On normaalia kaivata toista aikuista arkeen <3

Vastaa
> > > 12.9.2019 - 17:21

Tuttuja tuntoja, olen ollut kahden lapsen yh-äiti nyt 8,5 vuotta. Surullisinta on ehkä tuo, ettei iloa lapsista voi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta minun on sitten tullut paljon kerrottua lapsille, millaisia he olivat pienenä ja mitä hassua tekivät. Ihan mielellään kuuntelevat 🙂

Kun lapset olivat pienempiä, arjessa oli yllättävän raskaita käytännön juttuja. Laskin että välillä juoksin päivässä 6–8 kertaa viemään ja hakemaan heitä, kun laski päiväkodin ja koulun, kaverikyläilyt ja harrastukset. Mikä helpotus, kun oppivat itse liikkumaan. Yllättävän usein vanhempainillat sun muut menevät päällekkäin niin että pitäisi jakaantua kahteen paikkaan. Jotkut kokemukset ovat vähän absurdeja, kuten se kun istuin isien keskellä päiväkodin isänpäiväkahvilla, koska hoitajat halusivat, että minunkin lapsellani on siellä ”joku”. Välillä aikuisseuran puute on tehnyt kipeää, kun ei vaikkapa päiväkotilaisen ja ekaluokkalaisen kanssa voinut iltasella kyläilemään. En voi kuvitella, miten olisin selvinnyt ilman nettiä ja somea, Facebookissa on kuitenkin jonkinlaista juttuseuraa tarjolla. Toisaalta lasten seura on kuitenkin niin kivaa, etten vieläkään usein raatsi lähteä iltaisin omia kavereita tapaamaan.

Vastaa
iidaafel 13.9.2019 - 20:29

Tuo on kyllä totta! Oma lapsi on niin pieni, ettei edes osaa ajatella mitä tunteita tulee, kun lapsi on vanhempi. Juurikin isänpäivän aamiainen! Ja harrastuksiin kuskaamiset, päiväkotiin ja kouluun viemiset ja hakemiset. On se raskasta yksin, koko arjen pyörittäminen.

Ja samaistun niin paljon somen merikityksen! Itsekin koen, että saan voimaa somesta, voin kirjoitella jonkun kanssa ja vaihtaa ajatuksia.

Vastaa
Vierailija 12.9.2019 - 21:37

Kauniit kuvat ja tuo mekko. Kivasti kirjoitit taas!

Vastaa
iidaafel 13.9.2019 - 20:26

Voi kiitos paljon <3

Vastaa
Nimetön 13.9.2019 - 08:39

Koska jokaisella asialla on aina kääntöpuolensa, on mukava huomata, että löydät myös hyviä puolia yhden vanhemman taloudesta.
Sinun ei tosiaan tarvitse ”vääntää” kenenkään kanssa siitä, missä ja miten joulunne vietätte. Niin rikasta kuin periaatteessa kahden suvun tapojen ja perinteiden yhdistäminen voikin olla, niin let’s face it, moni tekisi mielellään juurikin vain niiden omien perinteiden mukaan.
No, sinun ei myöskään tarvitse kinata siitä, milloin lapselle on hyvä antaa karkkia tai voiko hänet jo viedä sinne tai tänne. Saat mennä sen mukaan, mikä juuri sinusta tuntuu hyvältä. Ei ole anopinkaan mielipidettä siitä, kuinka kauan on hyvä tai huono imettää, tai miten lapsi pukea 😉

Vastaa
iidaafel 13.9.2019 - 20:30

Näinpä! Kaikessa on hyvät ja huonot puolet, mikään ei ole mustavalkoista. Ei tämä yksinhuoltajuuskaan, paljon myös hyvää <3

Vastaa

kommentoi postausta