Itsemurha läheisen silmin

Tänään siitä hetkestä on 12 vuotta. En ole koskaan kirjoittanut siitä aiemmin. Nyt ajattelin kirjoittaa tarinan sellaisena, kuin minä sen muistan. Sellaisena, kun se 14-vuotiaalle näyttäytyi.

Oli sunnuntai. Olimme olleet  viikonlopun mittaisella lastenleirillä kahden sisarukseni kanssa. Jostain kumman syystä äiti ei tullutkaan hakemaan, vaan hänen ystävänsä. En ajatellut sitä sen enempää. Tultiin kotiin, minä ja kaksi pikkusisarustani. Sisällä oli äiti. Äiti itki. Siellä oli myös mummo ja  yksi pikkuveljeni. Siellä oli joukko tuntemattomia ihmisiä. En nähnyt nuorinta 3-vuotiasta pikkusiskoani missään. Hän oli usein sairaalassa. Hän oli varmasti kuollut. Aloin itkeä. Hänen kuolemasta me ei selvitä, äiti ja isä ei selviä. Kuulen jonkun sanovan, että isä on kuollut. Huh ajattelen, onneksi isä, eikä sisko. Koin helpotusta.

Tuntui, että kaikki itki. Minuakin itketti. Tuntemattomat ihmiset esittelivät itsensä kriisityöntekijöiksi. Monen moiset työntekijät tulivat siinä lähiviikkojen aikana tutuiksi. Ne puhuvat meidän kanssa. Ne sanoivat, että kaikki me lapset ollaan niin eri ikäisiä, että me kaikki käsittelemme tilannetta ihan eri tavoin. Pitää vastata siihen mitä kysytään, ei enempää. Heillä oli nallekortteja. Nalleilla oli erilaisia ilmeitä.

Isä oli tehnyt itsemurhan. Se oli tapahtunut edellisenä yönä. Äiti oli vienyt isän lauantai-iltana kotiin. He olivat eronneet puoli vuotta aiemmin. Isä vietti paljon aikaa meillä, uudessa kodissa, sillä hän oli sairas. Sunnuntai aamuna mummo, pikkuveli ja pikkusisko, jotka olivat olleet mummolassa yötä, päättivät mennä moikkamaan iskää. Pikkuveli oli mennyt pyörällä edeltä ja jostain kumman syystä jäänyt oven eteen istumaan. Mummo oli tullut rattailla perästä. Mummo oli kummastellut, kun kukaan ei avaa ja ovikin on lukossa. Eteisen yhden ikkunan eteen oli vedetty rullaverho. Mummo avasi oven vara-avaimella. Lapset juoksi sisään. Mummo jäi eteiseen, jossa kulkee portaat ala- ja yläkertaan. Hän oli nähnyt siinä isän. Roikkumassa. Hänen oman poikansa. Hän lähti lasten perään, jotta voisi suojata heidät. Onneksi olohuoneessa oli ovi takapihalle. Hän soitti papalle. Pappa soitti paikalle ambulanssin ja poliisit. Pappa sahasi köyden oman poikansa kaulan ympäriltä. Ja minä itken kun kirjoitan tätä.

Tämän kaiken äiti kertoi minulle. Sitä ei kuulemma toiset oikeen samalla tavalla ymmärtäneet. Äiti tuli minun huoneeseen illalla, kun minä itkin. Hän tuli minun viereen ja itkimme yhdessä. Muut nukkui jo. Minun oli vaikea ymmärtää, että miksi. Ehkä hän ei halunnutkaan erota. Ehkä hänellä oli paha mieli. Hän oli ollut sairaalassa hoidossa ja me ei enää yökyläilty siellä. Ja nyt minulla ei ollut enää isää.

Niiden päivien aikana ovi kävi koko ajan ja puhelin soi. Kaikki toi meille ruokaa ja pullia. Se tuntui tosi kivalta. Keskiviikkona piti mennä takaisin kouluun. Koulussa oli yhteiskuntaoppia. Käsittelimme perinnönjakoa. Kaikki katsoivat minuun. Eräs luokkallani ollut poika tuli sanomaan, että on aiheesta pahoillaan. Koulu jatkui. Kaikki jatkui. Sillä ei pienet lapset sure, kuten me isommat. Ne leikkii, syö ja nukkuu. Pitää mennä eskariin ja kouluun. Äiti sanoi, että lasten takia arkirutiinit täytyy pitää. Että lasten takia täytyy jaksaa. Lapsista tuli hänen elämäntyönsä. Hän teki kaikkensa saadakseen meille tarvittavan avun.

Kriisityöntejät sanoivat, että meidän olisi hyvä nähdä ruumis. Se tekisi asian konkreettisemmaksi ja olisi helpompi ymmärtää mitä todella on tapahtunut. Isä oli kylmä. Hänen kaulaansa ei näytetty ihan pienille. Se oli musta mustelmista. Minua itketti. Minusta tuntui niin pahalta. Olin kuitenkin ymmärtänyt, ettei hän halunnut kuolla. Hän ei ollut oma itsensä. Hän ei tehnyt sitä itsenään. Se oli se masennus. Hän rakasti meitä.

Kaikki suri ja kaikki oli sekaisin. Toisaalta kaikki toimi normaalisti. Iltaisin poltettiin aina kynttilöitä ja kuunneltiin Juha Tapiota. Siitä tuli äidin voiman lähde. En kauheasti muista miten siitä pahimmasta päästiin yli. Varmaan päivä kerrallaan. Hautajaisissa ymmärsin, että isä oikeasti seuraa meitä aina. Kappelissa istui lintu. Lintu lensi kappelista ulos, kun arkkua lähdettiin kuljettamaan. Se lensi saattueen perässä ja istui puuhun lähelle hautaa. Isästä oli tullut lintu.

Pappa vei minut Pariisiin lomalle. Se ajatteli, että piristyn. Pääsin Atlantin rannalle ja keräsin simpukoita. Tulimme taksilla takaisin kotiin. En muista mitään. Minulla on kahden vuoden kokoinen tyhjyys. Sain lukiokirjat ilmaiseksi Pelastakaa Lapset Ry:stä ja isän vakuutusrahoilla maksoin lukion ja autokoulun sekä vanhojen tanssit. Kerroin kriisityöntekijälle, että minä en perinyt häntä, koska en ollut biologinen lapsi. Kerroin, että kaikki vihasi minua. Minun isä elää ja heidän ei. Hän sanoi minulle: ”Nyt minä ymmärrän mistä sinun voimasi tulee. Sinä olet merkillinen”.

Äiti mietti, että mitä oikeen tehdään meidän lapsuuden kodille. Sille kodille, jossa isä hirttäytyi. Voisiko niissä portaissa koskaan kävellä ajattelematta asiaa? Sanoin hänelle, että muutettiin me mihin tahansa, tulee hän aina katsomaan portaita ja ajattelemaan isää. Siitä alkoi aikamoinen urakka. Nimittäin meidän kodissa haisi kuolema. Ei sinne voinut muuttaa ennen kuin se oli siivottu. Siinä kesti. Pestiin seiniä, kattoa ja lattioita. Maalattiin. Pakattiin, kannettiin ja purettiin. Rakennettiin siitä jälleen koti. Äiti laittoi rappujen viereen isomummon maalaaman taulun. Taulussa oli tähtitaivas. Yksi tähti loisti kirkkaammin kuin muut. Siivoilujen aikana minä löysin posti-it -lapun. Siinä oli isän käsialaa. Siinä luki, että hän rakastaa äitiä.

Tottakai hän rakastaa äitiä.

Tiedän, että hän rakastaa meitä. Meillä on ihana perhe. Hänellä on upeat lapset. Tiedän, että itsemurha ei ole vapaaehtoinen valinta, vaan sairaus nimeltä masennus voi johtaa kuolemaan. Vaikka on kulunut jo paljon aikaa ja suru on muuttanut muotoa, on asia läsnä. Olemme olleet kaikki niin eri ikäisiä, että olemme kaikki prosessoineet sitä eri tavoin ja eri aikaan. Aina se tulee jostain eteen.

-Iida