Home » Itsemurha läheisen silmin

Itsemurha läheisen silmin

by Iida Åfeldt

Tänään siitä hetkestä on 12 vuotta. En ole koskaan kirjoittanut siitä aiemmin. Nyt ajattelin kirjoittaa tarinan sellaisena, kuin minä sen muistan. Sellaisena, kun se 14-vuotiaalle näyttäytyi.

Oli sunnuntai. Olimme olleet  viikonlopun mittaisella lastenleirillä kahden sisarukseni kanssa. Jostain kumman syystä äiti ei tullutkaan hakemaan, vaan hänen ystävänsä. En ajatellut sitä sen enempää. Tultiin kotiin, minä ja kaksi pikkusisarustani. Sisällä oli äiti. Äiti itki. Siellä oli myös mummo ja  yksi pikkuveljeni. Siellä oli joukko tuntemattomia ihmisiä. En nähnyt nuorinta 3-vuotiasta pikkusiskoani missään. Hän oli usein sairaalassa. Hän oli varmasti kuollut. Aloin itkeä. Hänen kuolemasta me ei selvitä, äiti ja isä ei selviä. Kuulen jonkun sanovan, että isä on kuollut. Huh ajattelen, onneksi isä, eikä sisko. Koin helpotusta.

Tuntui, että kaikki itki. Minuakin itketti. Tuntemattomat ihmiset esittelivät itsensä kriisityöntekijöiksi. Monen moiset työntekijät tulivat siinä lähiviikkojen aikana tutuiksi. Ne puhuvat meidän kanssa. Ne sanoivat, että kaikki me lapset ollaan niin eri ikäisiä, että me kaikki käsittelemme tilannetta ihan eri tavoin. Pitää vastata siihen mitä kysytään, ei enempää. Heillä oli nallekortteja. Nalleilla oli erilaisia ilmeitä.

Isä oli tehnyt itsemurhan. Se oli tapahtunut edellisenä yönä. Äiti oli vienyt isän lauantai-iltana kotiin. He olivat eronneet puoli vuotta aiemmin. Isä vietti paljon aikaa meillä, uudessa kodissa, sillä hän oli sairas. Sunnuntai aamuna mummo, pikkuveli ja pikkusisko, jotka olivat olleet mummolassa yötä, päättivät mennä moikkamaan iskää. Pikkuveli oli mennyt pyörällä edeltä ja jostain kumman syystä jäänyt oven eteen istumaan. Mummo oli tullut rattailla perästä. Mummo oli kummastellut, kun kukaan ei avaa ja ovikin on lukossa. Eteisen yhden ikkunan eteen oli vedetty rullaverho. Mummo avasi oven vara-avaimella. Lapset juoksi sisään. Mummo jäi eteiseen, jossa kulkee portaat ala- ja yläkertaan. Hän oli nähnyt siinä isän. Roikkumassa. Hänen oman poikansa. Hän lähti lasten perään, jotta voisi suojata heidät. Onneksi olohuoneessa oli ovi takapihalle. Hän soitti papalle. Pappa soitti paikalle ambulanssin ja poliisit. Pappa sahasi köyden oman poikansa kaulan ympäriltä. Ja minä itken kun kirjoitan tätä.

Tämän kaiken äiti kertoi minulle. Sitä ei kuulemma toiset oikeen samalla tavalla ymmärtäneet. Äiti tuli minun huoneeseen illalla, kun minä itkin. Hän tuli minun viereen ja itkimme yhdessä. Muut nukkui jo. Minun oli vaikea ymmärtää, että miksi. Ehkä hän ei halunnutkaan erota. Ehkä hänellä oli paha mieli. Hän oli ollut sairaalassa hoidossa ja me ei enää yökyläilty siellä. Ja nyt minulla ei ollut enää isää.

Niiden päivien aikana ovi kävi koko ajan ja puhelin soi. Kaikki toi meille ruokaa ja pullia. Se tuntui tosi kivalta. Keskiviikkona piti mennä takaisin kouluun. Koulussa oli yhteiskuntaoppia. Käsittelimme perinnönjakoa. Kaikki katsoivat minuun. Eräs luokkallani ollut poika tuli sanomaan, että on aiheesta pahoillaan. Koulu jatkui. Kaikki jatkui. Sillä ei pienet lapset sure, kuten me isommat. Ne leikkii, syö ja nukkuu. Pitää mennä eskariin ja kouluun. Äiti sanoi, että lasten takia arkirutiinit täytyy pitää. Että lasten takia täytyy jaksaa. Lapsista tuli hänen elämäntyönsä. Hän teki kaikkensa saadakseen meille tarvittavan avun.

Kriisityöntejät sanoivat, että meidän olisi hyvä nähdä ruumis. Se tekisi asian konkreettisemmaksi ja olisi helpompi ymmärtää mitä todella on tapahtunut. Isä oli kylmä. Hänen kaulaansa ei näytetty ihan pienille. Se oli musta mustelmista. Minua itketti. Minusta tuntui niin pahalta. Olin kuitenkin ymmärtänyt, ettei hän halunnut kuolla. Hän ei ollut oma itsensä. Hän ei tehnyt sitä itsenään. Se oli se masennus. Hän rakasti meitä.

Kaikki suri ja kaikki oli sekaisin. Toisaalta kaikki toimi normaalisti. Iltaisin poltettiin aina kynttilöitä ja kuunneltiin Juha Tapiota. Siitä tuli äidin voiman lähde. En kauheasti muista miten siitä pahimmasta päästiin yli. Varmaan päivä kerrallaan. Hautajaisissa ymmärsin, että isä oikeasti seuraa meitä aina. Kappelissa istui lintu. Lintu lensi kappelista ulos, kun arkkua lähdettiin kuljettamaan. Se lensi saattueen perässä ja istui puuhun lähelle hautaa. Isästä oli tullut lintu.

Pappa vei minut Pariisiin lomalle. Se ajatteli, että piristyn. Pääsin Atlantin rannalle ja keräsin simpukoita. Tulimme taksilla takaisin kotiin. En muista mitään. Minulla on kahden vuoden kokoinen tyhjyys. Sain lukiokirjat ilmaiseksi Pelastakaa Lapset Ry:stä ja isän vakuutusrahoilla maksoin lukion ja autokoulun sekä vanhojen tanssit. Kerroin kriisityöntekijälle, että minä en perinyt häntä, koska en ollut biologinen lapsi. Kerroin, että kaikki vihasi minua. Minun isä elää ja heidän ei. Hän sanoi minulle: “Nyt minä ymmärrän mistä sinun voimasi tulee. Sinä olet merkillinen”.

Äiti mietti, että mitä oikeen tehdään meidän lapsuuden kodille. Sille kodille, jossa isä hirttäytyi. Voisiko niissä portaissa koskaan kävellä ajattelematta asiaa? Sanoin hänelle, että muutettiin me mihin tahansa, tulee hän aina katsomaan portaita ja ajattelemaan isää. Siitä alkoi aikamoinen urakka. Nimittäin meidän kodissa haisi kuolema. Ei sinne voinut muuttaa ennen kuin se oli siivottu. Siinä kesti. Pestiin seiniä, kattoa ja lattioita. Maalattiin. Pakattiin, kannettiin ja purettiin. Rakennettiin siitä jälleen koti. Äiti laittoi rappujen viereen isomummon maalaaman taulun. Taulussa oli tähtitaivas. Yksi tähti loisti kirkkaammin kuin muut. Siivoilujen aikana minä löysin posti-it -lapun. Siinä oli isän käsialaa. Siinä luki, että hän rakastaa äitiä.

Tottakai hän rakastaa äitiä.

Tiedän, että hän rakastaa meitä. Meillä on ihana perhe. Hänellä on upeat lapset. Tiedän, että itsemurha ei ole vapaaehtoinen valinta, vaan sairaus nimeltä masennus voi johtaa kuolemaan. Vaikka on kulunut jo paljon aikaa ja suru on muuttanut muotoa, on asia läsnä. Olemme olleet kaikki niin eri ikäisiä, että olemme kaikki prosessoineet sitä eri tavoin ja eri aikaan. Aina se tulee jostain eteen.

-Iida

28 kommenttia

anna-liisa 30.9.2019 - 20:48

Rohkea hieno teksti.
Kiitos siitä.

Vastaa
iidaafel 30.9.2019 - 20:49

Kiitos <3

Vastaa
Emmi S. 30.9.2019 - 21:13

Kiitos, että jaoit tämän meidän kanssamme. Teksti on niin kaunis vaikka aihe onkin niin rankka ja vaikea!
Kiitos!

Vastaa
iidaafel 30.9.2019 - 21:13

Kiitos todella paljon! ❤️

Vastaa
Isän tyttö 30.9.2019 - 21:30

Voi sinua ❤️ Olen hyvin pahoillani puolestasi.
Olen kokenut tismalleen samanikäisenä saman asian kuin sinä. Minun tarinani on vain hieman erilainen. Kokemus on sellainen mitä ei toivo pahimmalle vihamiehellekään.

Muistan kun eräs ikäiseni ”kulmien kovin kundikin” katsoi minua asiasta kuultuaan hieman toisin, hänen katseessaan oli hämmennys, ei osannut raukka leuhkia tässä asiassa.

Tuntui, että nuoruuteni 14-vuotiaana loppui siihen. Äiti tuli kotiin sinä iltana umpihumalassa, niinkuin hyvin usein aiemminkin, tokaisi asian äkkiä purskahtaen itkuun ja meni siitä samantien nukkumaan. En tiedä sammuiko hän. Olin asian kanssa totaaliyksin. Mietin vain mitä oikein kuulin, ja kuulinko oikein. Tärisin sängyssä ja mietin ettei voi olla totta, että kyllä minulla vielä isä on. En muista tuosta ajasta kuin muutamia pieniä hetkiä, kuten sen kuinka hautajaisissa puristin virsikirjaa käsissäni niin kovaa, että rystysiin sattui, ja että äitiä hävetti kun itkin. Syyllisyys oli pitkään musertava kun en ollut tavannut isää niin paljon kuin olisin halunnut. Äiti inhosi isää, haukkui häntä meidän sisarusten kuullen. Salaa tapasin isää kertomatta äidille.

Sain myös vakuutuksesta rahoja, jotka meni suoraan äidille, enkä silloin tiennyt niistä mitään. Tiesin viimeistään silloin kun menin töihin ja verottaja muisti minua viiden tuhannen markan mätkyillä.

En tiedä miten selvisin tuosta ehjänä ihmisenä. Mukanani on aina kulkenut tyhjyys, ja kysymys miksi.

Vastaa
iidaafel 1.10.2019 - 15:45

Olen todella pahoillani kokemuksestasi! Voimia ❤️

Vastaa
KatariinaKoo 1.10.2019 - 10:50

Kiitos, että jaoit tämän kanssamme. Koskettava postaus. Minun läheinen on myös tehnyt itsemurhan, siitä tulee tänä syksynä kaksi vuotta. Enää en ajattele sitä päivittäin ja elämä jatkuu, mutta suru tuskin koskaan loppuu täysin. Rankkoja asioita. <3

Vastaa
iidaafel 1.10.2019 - 15:46

Kiitos todella paljon ❤️

Vastaa
TeijaH 1.10.2019 - 13:39

Uskon siihen, minkä olen lukenut: Itsemurhaa hautova ja itsemurhan tekijä ei halua satuttaa läheisiään vaan suojella heitä. Hän ajattelee, että kaikilla on helpompaa sitten, kun häntä ei ole.
Tämä ajatus saattaa lohduttaa.

Vastaa
iidaafel 1.10.2019 - 15:46

Kyllä, niinhän se on. Sitä kuvittelee olevansa toisille taakkana.

Vastaa
HannaJohanna 1.10.2019 - 21:02

Vasta lopussa tajusin että puhut omasta kokemuksesta. Todella raju ja pysäyttävä teksti, kirjoitit hienosti asiasta, otan osaa suruusi.

Vastaa
iidaafel 2.10.2019 - 13:45

Kiitos kovasti!

Vastaa
meryam 1.10.2019 - 22:21

Todella koskettava tarina. Itse olen menettänyt läheisen, mutta en itsemurhan takia. Siitäkin huolimatta oli kokemus kauhea, jotenkin siitä selvittiin. Mutta näin aikuisiällä on sen asian käsittely vasta alkanut.

Vastaa
iidaafel 2.10.2019 - 13:54

Kiitos paljon <3

Vastaa
skk 1.10.2019 - 22:56

Alkoholisoitunut, mutta silti kovin rakas, pappani teki ihan saman ratkaisun kun olin 8-vuotias. Siitä on jo käsittämättömän kauan, pian 30 vuotta. Muistan vieläkin päivän ihan tarkasti. Minulle tosin selvisi vasta 10 vuotta myöhemmin mitä oikeasti oli tapahtunut. Jännä, miten silloin vuosienkin jälkeen kävin hetki hetkeltä viimeisiä yhteisiä tunteja läpi ja tosi voimakkaasti kriiseilin sitä, että miksi en minä, tai muut, olleet saaneet papan ajatuksia kääntymään. Että miten kukaan voi yhtäkkiä päättää jättää meidät. Onneksi vanhempani kävivät silloin sitä tilannetta perusteellisesti kanssani läpi ja kertoivat etenkin kovista kivuista, joiden kanssa pappa oli jo elänyt pitkään, elimistön pettäessä alkoholin alta. Niitä tuskia ei lapsi ollut nähnyt.

Vastaa
iidaafel 2.10.2019 - 13:55

Voi olen pahoillani, onneksi asiaa on puhuttu heti alusta asti myös lasten kanssa!

Vastaa
aldy-u 2.10.2019 - 10:54

Kiitos, että jaoit tämän. Tämä on raskas ja vaikea aihe, josta kirjoitit todella ymmärtävästi ja kauniisti. Kuolema on suuri tabu nykyisessä yhteiskunnassa, itsemurha vielä suurempi.

Otan suuresti osaa suruusi.

Parhaan ystäväni itsemurhan jälkeen mulla on elämässä kahden vuoden tyhjiö. En muista sitä aikaa, millään ei ollut merkitystä. Olen kyllä syönyt, käynyt töissä ja nukkunut. Koin, että sekoan, kun vuoden jälkeen helpottanut vaan kenties paheni. Kunnes sitten alkoi joskus kahden vuoden jälkeen helpottamaan. Kahden vuoden jälkeen aloin surra, koin ensimmäistä kertaa surua menetyksestä.

Edelleen asia nousee välillä aaltoilevasti mieleen vahvemmin. Sen kanssa voi jo elää, en koita unohtaa asiaa ja kieltää sen olemassaoloa. Olen jopa kiitollinen surusta sen kaiken tyhjyyden ja ahdistuksen jälkeen.

Vastaa
iidaafel 2.10.2019 - 13:45

Kiitos todella paljon! Itsemurha ja suru nyt ainakin koskettaa kaikkia niin monella tapaa!

Vastaa
Ul 3.10.2019 - 14:26

Kiitos kun jaoit tämän. Oma isäni poistui samalla tavalla v. 2002. Asia on vieläkin kipeä, vaikka siitä on jo 17 vuotta. Olin silloin jo melkein aikuisten lasten äiti, mutta isä on aina isä. Ainoa lohtu on että isän kärsimys loppui, hän ei jaksanut elää masennuksen kanssa. Voimia teille kaikille.

Vastaa
Vierailija-minni 2.10.2019 - 22:40

Otan suuresti osaa suruusi, joka risteää omani kanssa. Menetin itse isäni vanhempien avioerotilanteessa, kun olin hieman alle kouluikäinen.
Asia kulkee koko ajan matkassa, minussa. Suru, niin monet tunteet, muuttavat muotoaan ajan edetessä.

Kiitos, että kirjoitit aiheesta – vieläkin asia on minulle sellainen, että en mielelläni ja kovin herkästi siitä kerro uusille, edes läheisen tuntuisille ihmisille – vaikka kyse on kenties siitä tärkeimmästä, mitä minulle on sattunut. Usein asiasta kertominen jää myös siksi, että en halua asettaa toista ihmistä sellaiseen tilanteeseen, jossa hän joutuu kuulemaan jotain näin hankalaa. Ihan höhlä ajatus, tiedän, silti.

Kiitos vielä! <3

Vastaa
iidaafel 2.10.2019 - 23:02

Ymmärrän todella hyvin tuon! Itsekin koen tästä kertomisen vaikeana. Koen, että se on kuulijalle vaikea, pelkään että hän joutuu vaikeaan tilanteeseen kun kuulee hankalasta tilanteesta. Todellakin tyhmää!

Vastaa
Sanna_VS 3.10.2019 - 22:32

Hei Iida, tarinasi voisi olla minun. Monin tavoin. Tätä oli todella pysäyttävää lukea. Kiitos, että jaoit tämän.

Sanna

Vastaa
iidaafel 4.10.2019 - 20:57

Kiitos todella paljon <3

Vastaa
Anonymous 4.10.2019 - 17:31

Todella koskettava teksti. Kiitos kun jaoit henkilökohtaisen kokemuksesi. Otan osaa suruusi ❤ kauniisti kirjoitit äidistäsi joka halusi teille lapsille kaiken avun. Itselläni ei ole samanlainen kokemus, kun isoveljeni hukkui traagisesti silmieni edessä kun olin pieni. En muista että meillä olisi kriisityöntekijöitä käynyt kotona tapahtuman jälkeen. Tai sitten he ovat keskittyneet enimmäkseen vanhempien vointiin. Äiti vastaanotti itselleen kaiken avun, isä kielsi asian ja pieni lapsihan ei osaa vaatia itselleen apua. Näin aikuisiällä on vaikeampaa käsitellä asiaa.

Vastaa
iidaafel 4.10.2019 - 20:58

Kiitos paljon. Olen todella pahoillani sinun kokemastasi, asia on varmasti sellainen, jota joutuu aikuisena työstämään.

Vastaa
Lem 6.10.2019 - 12:43

Hei Ida! Samaistun kokemukseesi perheenjäsenen tekemän itsemurhan myötä – kiitos tästä tekstistä. Vuosia sitten tapahtuneestakin tällaisesta asiasta jää pysyvä jälki, joka kummittelee…On asioita ja on asioita: näistä jälkimmäiset ovat niitä läpinäkyviä kaappien haamuja,jotka esiin kuitenkin pyrkivät aika ajoin, vaikka kaikki päällisin puolin hyvin. Elämänlanka on merkillinen… Hyvää sunnuntaita ja kiitos vertaistuesta! <3

Vastaa
Vuoden_Äiti 6.10.2019 - 15:22

Kiitos ja halaus. <3

Vastaa
Miten me vietämme isänpäivää? - iidanmatkassa.fi 1.7.2022 - 11:53

[…] Itsemurha läheisen silmin […]

Vastaa

kommentoi postausta