KUUNTELE POSTAUS TÄSTÄ
Esikoiseni aloitti tänä syksynä koulun. Pitkin kesää läheiset kyselivät miltä kouluun meno tuntuu ja hän kertoi sen olevan kiva juttu. Itsekin koin, ettei tässä mikään muutu. Olihan eskari jo ollut koulun tiloissa, ympäristö olisi sama ja kaverit tuttuja. Että mitä kummaa tässä jännittämään. Wilmakin oli otettu käyttöön jo eskarin alettua ja viestintäkanavana tuttu. Oikeastaan ajatus koulun alkamisesta tuntui mukavalta, ei enää tarvitsisi olla itse viemässä ja hakemassa. Se helpottaisi muun perheen arkea, kun pienempiä sisaruksia ei tarvitsi ottaa mukaan.
Kun koulun alkuun oli muutama päivä, alkoikin jännittämään. Niin lasta, kuin minua itseänikin. Lapsi oli sitä mieltä, ettei mene kouluun. Miksi sinne pitää mennä? Mitä, jos haluaisi vain olla kotona? Samalla sydämessäni muljahteli. Minulla on koulun aloittava lapsi! Miten on mahdollista, että aika on mennyt näin äkkiä! Milloin hänestä tuli näin iso? Miten minä nyt pärjään koululaisen vanhempana? En tiedä koulusta mitään, en minä osaa tai ole tähän yhtään valmis!
Ensimmäisenä koulupäivänä katsoin ekaluokkalaisia koulun pihalla. He näyttivät niin pieniltä muiden oppilaiden keskellä. Ja olevan niin eksyksissä jokainen. Ehkei minun lapseni, nyt vielä niin iso olekkaan tuumin. Ehkä hän tarvitsee vielä aika paljon aikuista.
Eniten olen surrut varhaislapsuuden päättymistä. Tuntuu, että koulun alettua jokin päättyy. Lapsi alkaa kasvaa silmissä ja vuodet menee pikakelauksella eteenpäin. Minua on huolettanut, että saako lapsi leikkiä, onko koulussa aikaa leikille? Muutos eskariin tuntuukin nyt isolta. Siellä oli paljon leikkiä ja leluja. Koulussa on pulpetit ja penaalit. Välitunnit on todella lyhyitä. Sen lisäksi on huolettannut puhelimet, niihin hukkuminen ja mahdollinen kiusaaminen puhelimen välityksellä, esim. somessa. Olen ollut niin hyvilläni, että elokuusta alkaen puhelimet ovat koulussa kiellettyjä. Tämä oli todella hyvä muutos perusopetuslakiin. Se ainakin jonkin verran suojaa lapsia. On ollut kiva myös huomata, että suurimalla osalla lapsista on alkuluokilla puhelinkello, kuten meidänkin ekaluokkalaisella. Puhelimen hankinta ei tule olemaan tarpeen nyt muutamaan vuoteen.
Koululaista itseään jännitti alkuun mennä kouluun ja ensimmäiset viikot saatoimme koululle ja tulimme iltapäivisin vastaan. Enkä yhtään ihmettele, että kouluun meno jännitti. Välituntipiha oli täynnä eri ikäisiä lapsia ja omia kavereita oli vaikea erottaa massasta. Alkuun myös harmitti, että välitunnit ovat niin lyhyitä, ettei ehdi kunnon jalkapallopeliä käynnistää. Juuri kun peli saadaan alkuun, pitää se jo lopettaa. Alkuun ekaluokkalainen toi myös ilmi, että välillä istuminen kyllästyttää ja on vaikea jaksaa. Mikä on omasta mielestäni todella ymmärrettävää. Yhtäkkiä pitääkin jaksaa istua 45 minuuttia putkeen ja tehdä tehtäviä.
Nyt näin 2 kk jälkeen kouluun meno ei enää jännitä. Sinne lähdetään oikeastaan todella innokkaina ja hyvillä mielin, mikä on todella ihanaa! Koulusta on tullut osa arkea ja parissa kuukaudessa on opittu jo hurjasti uusia taitoja liittyen koulunkäyntiin. Koulusta tullut palaute on ollut todella hyvää. Lapsi keskittyy hienosti, huolehtii tavaroistaan ja toimii annettujen ohjeiden mukaan.
Tuntuu, että lapsi antaa koulussa kaikkensa ja kotona on todella väsynyt. Koulupäiväthän ekaluokkalaisilla ovat lyhyitä ja aikuisena sitä saattaa miettiä, että miten se nyt niin voi uuvuttaa. Mutta neljäkin tunnin koulupäivä vaatii todella paljon keskittymistä, ohjeiden kuuntelua, sääntöjen mukaan toimimista, vuorovaikutuksessa olemista ja ennen kaikkea jo aika paljon itsenäisyyttä. Koulussa on vain se yksi opettaja kuin eskarissa aikuisia oli kolme. Koulun jälkeen on ihan normaalia olla uupunut ja se voi näkyä eri tavoin. Monella voi olla koulupäivän päälle vielä iltapäiväkerhoa, joka sekin eri tavalla kuormittaa päivää. Siellä on taas eri säännöt ja eri aikuiset kuin koulussa. Meillä ekaluokkalainen tulee koulusta kotiin, syö välipalaa ja tekee läksyt. Välillä läksyt sujuu hyvin, mutta monesti niiden tekeminen on työn ja tuskan takana. Väsymys painaa jo selvästi siinä kohtaa ja koulupäivän jatkunut tsemppaaminen sitten purkautuu kotona. Onneksi leikkiminen pikkuveljien kanssa rauhoittaa ja toisinaan vetäytyminen omaan huoneeseen kuuntelemaan äänikirjaa tai tekemään plus plussia tai hamahelmiä. Iltaisin katsotaan, että reppu on kunnossa seuraavalle päivälle ja laitetaan vaatteet valmiiksi aamua varten.
Tällä hetkellä vietämme syyslomaa ja se tuntuukin ihanalta! Ei vain lapselle itselleen, vaan koko perheelle, meille aikuisillekin. Loma tuli todellakin tarpeeseen intensiivisen koulun aloituksen jälkeen. En tiedä tuntuuko vain minusta tältä, mutta enemmän puhutaan siitä, kuinka koulun alkaminen saattaa väsyttää lasta ja vähemmän siitä, että se väsyttää myös aikuisia. Syksyn aikana on tullut ilmi, että kyllä koulunkäynti on koko perheen yhteinen projekti ja siinä tarvitaan vielä paljon aikuisen apua. On aamupalan laittamista, hoputtamista ja aikataulusta muistuttamista. On perään soittamista, kun koulumatka on kestänyt tarpeettoman kauan, on välipalan tekoa, läksyissä auttamista ja viestinnän hoitamista. Onko muistettu erikoisaikataulut, poikkeuspäivät ja retket? Onko repussa nyt kaikki?
Näin esikoisen vanhempana huomaa, että sitä kasvaa itse vanhempana koko ajan. Kohti jotain uutta ja tuntematonta yhdessä lapsen rinnalla! Näin sitä nyt ollaan koululaisen vanhempia ja opitaan tässä itsekin! Minusta todella tuntuu, että eskarilaisesta koululaiseksi on iso hyppäys. Yhtäkkiä ei joka päivä kuule kuulumisia tai kohtaa ketään aikuista, joka olisi viettänyt lapsen kanssa aikaa. Yhtäkkiä lapsi sopii itse omia menojaan ja kulkee itsenäisesti. Lähtee kaverille kylään tai puistoon. Yhtäkkiä lapsi alkaa itsenäistyä ja napanuora venyy. Niin sitä vain lähdetään maailmalle, kun ennen ei voinut lähteä omalle pihallekaan ilman aikuisen läsnäoloa. Tässä sitä ymmärtää kuin lapsuuden eri vaiheet ovat todellakin vain vaiheita. Vaikka ne siinä hetkessä tuntuisi pitkiltä, on ne loppuen lopuksi nopeasti ohi.
-Iida
