Suhtautuminen omaan muuttuneeseen kehoon on ajoittain ristiriitainen. Toisinaan itsestään on helppo tykätä ja toisinaan taas kovin vaikea. Itsensä hyväksyminen onnistuu ajoittain hyvin, joskus taas ei ollenkaan.
Monesti ajattelen näyttäväni hyvältä ja tykkääväni itsestäni. Katson vartaloani peilistä lempeydellä. Hitto, kolme raskautta, kolme lasta ja kolme vauvavuotta, vau mitä työtä! Mistä kaikesta keho on kuljettanut, nostanut ylös ja huolehtinut. Selvinnyt raskauksista, synnytyksistä, väsymyksistä ja elämän eteen tuomista haasteista. Fyysisistä ja henkisistä. Toisinaan saan itseni kiinni ikävistä ajatuksista ja puhumasta rumasti kehostani. Puristelen löysää mahaani, joka on venynyt ja kosken muhkuraisia reisiäni. Yritän kiskoa farkkuja jalkaan, mutta nappi ei vain mene kiinni. Ei hitto, kun ärsyttää. Olisinpa kuten ystäväni, jotka ovat palautuneet raskauksista entisiin mittoihin vaivattomasti. Miksi toisilla se on vain niin helppoa?
Olen kamppaillut ulkonäköni ja erityisesti painoni kanssa koko elämäni. Olen aina kokenut olevani vääränlainen. Tuntuu, että aina olen joutunut kantamaan häpeää omasta kehostani. Vain koska olen lihava. Ulkomuoto on tehnyt minusta ns. vapaata riistaa kommentoinnille ja sen perusteella on tehty minusta oletuksia. Niin terveydentilasta kuin elämäntavoistakin. Ulkomuodon takia on joutunut kohtaamaan epäasiallista käytöstä ja todistelemaan omaa arvoaan muille. Katsoessani taaksepäin, koen surua. Kuinka pidin omaa kehoani aina huonompana kuin muiden. Koin jo alakoululaisena olevani lihava. Koin sitä teininä ja nuorena aikuisena. Koin aina, että minun pitäisi laihduttaa ja kieltää itseltäni herkut. Nyt, kun katson itseäni noissa hetkissä, näen todella ihanan ja normaalin nuoren naisen. Miten olisinkaan voinut käyttää energiani muuhun! En halua, että kymmenen vuoden päästä katsoessani tän hetkistä itseäni joudun edelleen kokemaan samoin. Haluan olla tyytyväinen kehooni ja siihen mitä olen. Mutta haluan myös pudottaa painoa.
Painon pudottamisesta puhuminen tuntuu vaikealta. Siihen liittyy todella paljon vaikeita tunteita ja häpeää. Sitä myös pelkää, ettei kukaan kuule ja ymmärrä. Ymmärrä sitä kaikkea mitä painon takaa löytyy. Sitä pelkää saavansa vain vähättelyä osakseen. Hei otat vaan niskasta kiinni, liikut enemmän kuin kulutat, lopetat herkkujen syönnin, missä itsekuri ja sitä rataa. Niin kuin se olisikin vain siitä kiinni. Sain onneksi tänä keväänä otettua asian puheeksi neuvolalääkärin kanssa ja myöhemmin vielä omalääkärin kanssa, joiden lempeä suhtautuminen asiaan tuntui todella hyvältä!
Olen 163cm pitkä ja aloittaessani odottamaan esikoistani painoin 75kg. Silloinkin ylipainoa oli 9kg. Se tosin tuntuu nyt todella vähältä. Alkaessani odottamaan toista lastani painoin 89kg ja kolmannen raskauden alkaessa 98kg. Jokainen raskaus on tuonut minulle 15-20 kg painoa, josta osa on lähtenyt ajan kanssa ”itsestään” ja loput jäänyt. Viimeisen raskauden jälkeen painoni jäi 107kg, joka painoindeksin mukaan on 40, eli sairaalloinen ylipaino. Se on tuntunut vieraalta. Minusta ei missään kohtaa ole tuntunut, että olisin sairaalloisen ylipainoinen tai en näe itseäni sellaisena. Oma olo ei ole kuitenkaan ollut hyvä, eniten on harmittanut, ettei mikään vaate mahdu päälle. Viimeisessä raskaudessa minulla oli raskausdiabetes ja tietysti nyt on ollut huoli kohonneesta riskistä tyypin 2 diabetekseen. Meillä on vielä ajatuksena neljäs lapsi perheeseen ja koen, että haluan pudottaa painoa nykyisestä ennen kuin harkitsen raskautta.
Tänä keväänä aloitin liikkumaan enemmän ja olenkin tässä useamman kuukauden aikana löytänyt siitä iloa ja paljon onnistumisia. Päivittäin tulee yli 10 000 täyteen koiran ja lasten kanssa ulkoillessa ja puuhatessa. Sen lisäksi käyn uimahallissa ja ryhmäliikunnassa 1-3 kertaa viikossa. Myös ruokavalio on kokenut muutoksia. Pyrin sen kanssa joustavuuteen ja sallivuuteen, sillä haluan opetella järkevää ja loppuelämän kantavaa ruokavaliota. Enemmän kasviksia ja väriä lautaselle, säännöllistä syömistä ja huomio proteiineissa. Paino putosi 4 kg kevään aikana. Kesällä lääkäri kirjoitti minulle reseptin Rybelsus nimiseen lääkkeeseen, sillä hän koki, että voisin saada siitä apua. Rybelsus on semaglutidia sisältävä tablettimuotoinen lääke. Sen saatavuus on hyvää toisin kuin vastaavan pistettävän lääkkeen Ozempicin. Lääkkeen käyttötarkoitus on tyypin 2 diabetekseen, mutta sitä voidaan määrätä myös painonhallinnan tueksi. Semaglutidi hidastaa vatsan tyhjenemistä ruokailun jälkeen, eli tekee olon kylläisemmäksi ja vähentää ruokahalua. Sen lisäksi se vaikuttaa verensokeriin alentamalla sitä, jolloin verensokeri pysyy tasaisempana.
Olen käyttänyt lääkettä vajaan kaksi kuukautta ja sen aikana painoa on tippunut toiset 4 kg. Olen itse todella tyytyväinen ja motivoitunut jatkamaan eteenpäin. Tavoitteenani on voida hyvin, olla voimakas ja jaksaa arjessa. Tavoittelen sellaista noin 80kg painoa, sillä se tuntuu tällä hetkellä realistiselta, sellaisesta saavutettavissa olevalta, joka olisi myös sitten mahdollista ylläpitää. Vaikka olen tällä hetkellä tyytyväinen lääkkeen aloittamiseen, pohdin sen aloittamista tarkkaan. Lääkkeen on havaittu pudottavan painoa, mutta painon on havaittu tulevan takaisin lääkkeen lopettamisen jälkeen. Pelkkä lääke ei siis riitä, vaan sen rinnalla vaaditaan muutoksia ruokavalioon ja liikkumistottumuksiin. Monilla lääke voi myös olla loppuelämän lääke. Minulla lääkärin kanssa tapaaminen, kun olen käyttänyt lääkettä puoli vuotta. Jos lääke toimii kohdallani hyvin, suositteli lääkäri vähintään kahden vuoden käyttöä. Lääke on hintava ja tietysti ennen aloitusta mietin, että minun pitäisi olla valmis laittamaan 120€ lääkkeeseen joka kuukausi ja mahdollisesti muutaman vuoden ajan.
Aluksi pelkäsin lääkkeen haittavaikutuksia. Lääkkeen haittavaikutuksia ovat mm. ripuli, ummetus, oksentelu, pahoinvointi, närästys, vatsavaivat, turvotus, ilmavaivat ja väsymys. Haittavaikutukset ovat yleisiä ja usein ne väistyvät ajan kanssa, kun lääkkeen käyttöä jatkaa. Päätin kuitenkin, että kokeilen ja katson mitä käy, sillä aina on mahdollista lopettaa lääkkeen käyttö. Olen ollut ihmeissäni siitä kuinka hyvin olen voinut! Lääke on sopinut minulle todella hyvin, eikä haittavaikutuksia ole ilmaantunut. Lääkkeen käytön myötä annoskokoni ovat selkeästi pienentyneet. Tulen kylläisemmäksi pienemmästä määrästä ruokaa. Erotan paremmin nälkää ja kylläisyyttä kuin aiemmin. Olen myös kylläisempi pidempään, jolloin ei tule naposteltua aterioiden välissä. Olenkin ajatellut, että tältäkö se kylläisyys tuntuu, se, kun ei heti syömisen jälkeen ole nälkä! Mieleni tekee edelleen sokeriherkkuja ja sallinkin niitä itselleni toisinaan. Niiden kanssa kuitenkin huomaan, että makeanhimo tulee tyydytetyksi nopeammin. Ei tule otettua lisää tai ahmittua. Joillain makeanhimo poistuu kokonaan lääkkeen myötä.
Rybelsuksen lisäksi minulla on resepti Wegovy-nimiseen lääkkeeseen. Se on tällä hetkellä tehokkain lääke painonpudotukseen Suomen markkinoilla. Se on semaglutidia sisältävä pistettävä lääke. Sen hinta on kuitenkin 250€ kuukaudessa, jonka takia en ainakaan nyt heti ota sitä käyttöön. Rybelsuksella painon putoaminen voi olla hitaampaa, mutta uskon kuitenkin, että samalla sitä tekee tuloksesta pysyvämpää ja vakiinnuttaa uudet ruokailutottumukset osaksi arkea. Lopulta kuitenkin kyse on juurikin pitkäjänteisestä työstä ja pysyvistä, pitkän ajan ratkaisuista. Lääkekään ei yksin pudota painoa ja pidä sitä poissa. Mutta siitä voi saada apua! Itse olen saanut motivaatiota ja tietysti konkreettista apua omien annoskokojen kanssa.
KUVAT: Pinja Mitrovitch
11 kommenttia
Kiitos taas avoimesta kirjoituksesta. 🙂 Hienoa, että oot sitoutunut pitkäaikaiseen projektiin, tasapainon löytämiseen. Meidän on niin helppo sortua liian dramaattisiin pikakuureihin. Sulla on kyllä tosi aktiivinen elämäntapa, sitä on kiva seurata, ja se inspiroi!
Kiitos sun kommentista!
Arvostan miten avoimesti ja rehellisesti puhut asiasta. Näin yhden lapsen äitinä olen huomannut miten aineenvaihdunta ei enää toimikaan samalla lailla ja ylimääräisistä kilosta on vuosi vuodelta vaikeampi päästä eroon. Nautin liikunnasta, mutta pienen lapsen kanssa oma aika on kortilla ja joten tarvitaan vaikeita päätöksiä käytänkö sen kuntosalilla vai ystävien seurassa. Vähättelijät tuskin ovat kokeneet aikoja kun muuttuneet elämäntilanteet tai esim. jotkut lääkkeet saavat painon nousemaan huomaamatta. Hienoa siis että asiasta puhutaan avoimesti!
Niin samaistuttavaa! Aineenvaihdunnan hidastumisen todella huomaa. On ihan eri nyt melkein 32-vuotiaana kuin joskus yhden lapsen kanssa 26-vuotiaana. Sen todella huomaa. Ja ihan jo ajankäyttökin haastaa, kun on paljon mihin sitä aikaa käyttää.
Hienoa, että puhut näin henkilökohtaisesta asiasta ääneen. Toivon sinulle tsemppiä painonpudotukseen edelleen – olet sisukas ja upea nainen!
Kiitos Minna sun sanoista!
Olet upea ja rohkea nainen, Iida!<3 kiitos avoimesta kirjoituksesta!<3
Kiitos!
Uusi lukija täällä hei! Onpa ihanan avoin ja rohkea tämäkin kirjoitus! Vinkkaanpa tähän yhden asian itsekin painon kanssa kamppailevana (kilpirauhasvajis ja PCOS, oh joy). Kannattaa harkita käyntiä kehonkoostumusmittauksessa. Se kertoo, paljonko kropassa on oikeasti rasvakudosta ja paljonko lihasmassaa. Itsellä on yllättävänkin paljon lihasta, ja parin kuukauden ikäisen vauvan äitinä yllätyin muutama päivä sitten, että raskaus ja nyt imetys on vienyt vain kilon lihasmassaa. Rasvamassaa on tullut toki melkein neljä kiloa, mutta en stressaa sitä liikaa – huonomminkin voisi olla. Täällä päin pääsee Bodymajan mittarilla mittaamaan omin päin kehonkoostumuksen (inhoan jo ajatusta kuntosalista ja raporttia kanssani läpikäyvästä pt:sta), ja raportti on tosi kattava sekä asiat esitetty ei-syyllistävään sävyyn. Siinä on myös ehdotus ideaalipainosta (ei bmi:n mukainen jokaisella), joka ottaa huomioon esim. juuri tuon isomman lihasprosentin. Itse kävin eka kerran 1,5 vuotta sitten ja raskauden aikana oli toki tauko, mutta itseä tällainenkin konkretia kannustaa jatkamaan. Tai oikeastaan yrittämään palata taas jotakuinkin normaaliin syömiseen, kun lipsunut imetyksen takia jonkin verran…
Voi että, miten paljon pystyin samaistumaan tähän tekstiin. Oli tosi lohduttavaa lukea jonkun toisen ajatuksia, koska ihan samoja fiiliksiä olen itsekin käynyt läpi – peilin edessä, vaatteita sovittaessa, muiden palautumista vertaillessa. Itsensä hyväksyminen tuntuu välillä ihan mahdottomalta, ja silti samaan aikaan haluaisi vaan nähdä sen hyvän mitä oma kroppa on jaksanut.
Mäkin aloitin Rybelsuksen tänä vuonna, ja alkuun mietin tosi paljon juuri noita samoja asioita: mitä jos paino palaa heti kun lopetan, mitä jos sivuvaikutukset vievät kaikki voimat. Onneksi omalla kohdalla pahoinvointi helpotti parissa viikossa ja nyt huomaan syöväni ihan eri tavalla kuin ennen. Ei se mikään helppo tie ole, mutta pienetkin onnistumiset tuntuu isoilta.
Mun mielestä tärkeintä on just se, että ei jää yksin ajatustensa kanssa. On ihanaa lukea näin avoimesti ja rehellisesti kirjoitettuja kokemuksia – antaa toivoa ja muistuttaa siitä, että jokainen meistä käy läpi omia taisteluita. ?
Hei kiitos kommentista! Ja tosi paljon tsemppiä matkalle!