Home » Elämäni tärkein ihmissuhde

Elämäni tärkein ihmissuhde

by Iida Åfeldt

Äiti.

Olen aina ollut sellainen, että rakastan häntä rajattomasti ja vastustan surutta.

Kun olin lapsena kipeä, äidin läsnäolo paransi oloa. Muistan sen saman tapahtuneen omassa synnytyksessänikin. Kun äitini astui synnytyssaliin, sain taas happea. Aina, kun jokin asia tuntuu ylitsepääsemättömältä, soitan äidille. Kun minulla on todella paha olla, kaipaan eniten äitiä. Kun olen äidin lähellä, minulla on turvallinen ja varma olo. Tunnen, että kaikki järjestyy. Äidin lähellä tunnen, että minäkin saan olla lapsi. Minun ei tarvitse aina olla aikuinen ja jaksaa, vaan voin tukeutua äitiin ja olla lapsi.

Olen aina tukeutunut äitiin. Olen aina voinut luottaa häneen. Olen aina tiennyt, että hän on siinä. Ja niin on ollutkin. Ei ole koskaan ollut tilannetta, josta ei olisi selvitty. Ei ole tilannetta, jossa äiti olisi kääntänyt selän. Päin vastoin, hän on aina avannut oven. Hän on aina ottamassa kiinni, jos kaatuu ja auttanut pystyyn.

Hän on siellä silloinkin, kun olen vastustanut häntä. Ja minähän olen vastustanut. Huh. Äiti sanoo, että minun uhmaikäni on jatkunut läpi elämän. Vaikka äitini olisi ollu oikeassa ja minä tyypillisesti vastustanut häntä ollen lopulta väärässä, hän ei ole koskaan tuominnut minua tai kommentoinut asiaa “mitä minä sanoin”-tyylillä.  Ja kaikista vastusteluistani ja virheistäni huolimatta hän on aina rakastanut minua. Toisaalta juuri estottoman rakkauden takia olen lapsesta asti uskaltanut kokeilla rajojani ja harjoitella itsenäistymistä. Olen voinut uhmata äitiä, koska olen tiennyt, että hänen rakkautensa on ja pysyy.

Ja kyllä olen uhmannut ja kiukunnut lapsesta asti ja ihan nykyisyyteen. Hän on ollut tyhmä, inhottava epäreilu ja kuullut kaikki kirosanat. Olen paiskonut ovia ja sanonut, etten enää koskaan tule takaisin kotiin. Ja ihan vielä aikuisenakin ja ihan vaan, koska on mennyt hermo johonkin asiaan äidissä. Sitä, kun taantuu hyvässä ja pahassa lapseksi, kun on äidin seurassa. Sitä saattaa jättää astiat pöytään, sängyn petaamatta ja levittää tavarat ympäriinsä, ja vastata “joo kohta”, vaikka olisi 27-vuotias.

Olen aina lähtenyt ja aina palannut, sillä joka kerta huomaan, että minun tulee äitiä ikävä. Minulle tulee aina niin kova ikävä, kun olemme erossa.

Äiti on aina kannustanut ja tukenut. Ja täytyy sanoa, että se on melkein suurin lahja, mitä hän on voinut minulle antaa. Hän on aina iloinnut kanssani ja surrut kanssani. Hän on aina tuonut valoa huomiseen, halannut ja sanonut, että tästä selvitään. Hän on kannustanut kaikissa tavoitteissa ja projekteissa eteenpäin. Muistan ikuisesti, kun pääsin opiskelemaan luokanopettajaksi Raumalle ja varhaiskasvatuksen opettajaksi Helsinkiin. Ensin päätin, että lähden Raumalle. Äiti kannusta ja iloitsi. Pian muutti mieltäni ja kerroin meneväni sittenkin Helsinkiin. Taas äiti kannusti ja iloitsi. Kerroin äidille, että minut on tänä keväänä pyydetty kahdesti puhumaan asiantuntijaroolissa tilaisuuteen, josta saan palkkaa. Äiti oli asiasta tosi riemuissaan. Itse en pitänyt asiaa kummoisena, mutta miten ihanaa on, kun äitini jaksaa edelleen innostua jutuistani. Kerran sanoin äidille, että olisiko hän ylpeä minusta, jos kirjoittaisin kirjan. Hän sanoi, ettei minun tarvitse tehdä yhtään mitään, hän on minusta jo ylpeä. Ja minä tiedän sen.

Äiti ei ole koskaan vaatinut hyviä arvosanoja ja hienoa työpaikkaa. Hän on aina ollut ylpeä ja arvostanut, jos on tehnyt parhaansa.Hänelle on aina riittänyt sellaisena kuin on. Hän on aina sanonut, että hänelle riittää, että hänen lapsensa ovat onnellisia, millään muulla ei ole väliä.

Nyt itse äitinä voi vaan toivoa, että voin itse muodostaa yhtä merkittävän suhteen omaan lapseeni. Olen valtavan kiitollinen suhteestani äitiini. Arvostan äitiäni suuresti kaikesta huolimatta ja hän on esikuvani.

-Iida

LUE MYÖS

Minun äitini

Itsemurha läheisen silmin

KUVAT // Salla Seppälä

2 kommenttia

Äiditön 1.3.2020 - 19:08

Kuulostaa ihanalta suhteelta! Oma äitisuhteeni on ollut surkea lapsuudestani saakka. Äitini sairastui psyykkisesti kun olin pieni ja pelko ja epävarmuus ovat seuranneet tähän päivään saakka. Vähättelyä en enää suostu kuuntelemaan näin aikuisena. Omassa elämässäni voin hyvin, kun suhde äitiini on etäinen. Esimerkiksi omasta vakavasta sairastumisestani en pystynyt äidille kertomaan. Onneksi on läheinen suhde isään ❤️

Vastaa
iidaafel 1.3.2020 - 20:22

Voi olen pahoillani! Ihanaa, että isäsuhteesta on muodostunut tärkeää, yksi tärkeä ihmissuhde voi pelastaa paljolta <3

Vastaa

kommentoi postausta