Kuulumisia vauvakuplasta

2,2K

Ihan uskomatonta, että olen jo kuukauden ajan ollut kahden lapsen äiti. Tuntuu, että vauvan myötä paljon on muuttunut ja toisaalta ei yhtään mikään. Minusta on tuntunut todella luontevalta olla kahden lapsen äiti. Vauva on sujahtanut menoomme tuosta vain. Ihan kuin hän olisi aina kuulunutkin perheeseemme.

Kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi, oli muutos todella paljon suurempi. Silloin olin elänyt elämääni yksin vain itselleni. Olin elänyt sinkkuna pitkään ja tottunut tekemään asiat omilla ehdoillani. Esikoisen myötä elämä muuttui. En voinut tehdä kaikkia samoja asioita yhtä helposti kuin ennen häntä. Yhtäkkiä elämässä oli joku, joka oli täysin minusta riippuvainen. Kipuilin sen kanssa, ettei minulla enää ollutkaan omaa aikaa kuten ennen. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Se stressasi ja kulutti tarpeettoman paljon energiaa. Tekikö oikein ja mistä mikäkin itku johtui.

Neljä vuotta äitinä on tehnyt tehtävänsä. Elämä on muokkautunut lapsentahtiseksi. Elämä rytmittyy pitkälti lapsen mukaan ja siihen on ajan kanssa löytynyt tasapaino. Perusasiat vanhemmuudesta on tullut tutuksi. Ei ole enää entistä ja nykyistä elämää, joiden kanssa kipuilla. On vain tämä elämä eri vaiheineen. Näin ollen vauva ei ole mullistanut arkeani kuten esikoinen aikanaan. Esikoinen on raivannut tien ja näin ollen on paljon helpompaa ja rennompaa olla äiti toiselle. Vauva on sopinut hyvin joukon jatkoksi.

Vauva on tähän asti ollut todella tyytyväinen ja rauhallinen. Ensimmäiset viikot hän todella vain nukkui ja söi. Jopa googlasin voiko vauva nukkua liikaa, kuinka paljon vauvat nukkuvat vuorokaudessa ja miten saada nukkuva vauva hereille. Nyt vauvan ollessa kuukauden ikäinen, hän jaksaa jo olla hereillä pidempiä hetkiä. Hereillä ollessaan hän on tyytyväinen tarkkailija ja monesti nukahtaa itsekseen oltuaan hetken hereillä. Olen ollut aivan ihmeissäni, että tälläsiäkin vauvoja on oikeasti olemassa. Vauva vei sydämeni heti! Miten väärässä olinkaan, kun joskus mietin osaanko rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin esikoista. Hän on ihana ja tunnen niin suurta kiitollisuutta, että saan kokea tämän kaiken toistamiseen. Että minulla on vauva! Jotain niin pientä ja ihmeellistä, jota nuuskuttaa ja suukottaa. En voi olla ajattelematta lahjoittajaa. Kiitos hänen, minulla on nyt tämä vauva sylissäni. Miten mahtavaa, että on ihmisiä, jotka lahjoittavat sukusolujaan ja siten mahdollistavat tälläisen lahjan, oman lapsen, joka ei ehkä muuten olisi mahdollinen syystä tai toisesta.

Itse olen onneksi voinut pääasiassa hyvin. Ensimmäiset viikot ovat kuitenkin olleet tunteiden myllerrystä ilosta suruun. Vähän väliä jokin asia on itkettänyt, välillä sitä on ollut pakahtua rakkaudesta ja välillä ärsyyntynyt aivan kaikesta. Välillä on tuntunut siltä, että on aivan mieletön superäiti ja välillä on taas tuntunut, ettei elämästä tule yhtään mitään. Esikoinen oli vauvan synnyttyä kaksi viikkoa poissa varhaiskasvatuksessa ja sen jälkeen jatkanut kolmena päivänä viikossa. Oli ihana saada olla ensimmäiset viikot rauhassa kotona ja harjoitella yhdessä olemista. Ja varmasti myös tärkeää esikoisen kannalta.

Tyytyväinen vauva on ollut onni, sillä se on mahdollistanut aikaa esikoiselle. Hänelle vauvan syntymä on ollut iso muutos. Esikoinen on ollut todella tarvitseva. Hän on hakenut huomiota itselleen negatiivisella käytöksellä. Vaikka kuinka olen yrittänyt ymmärtää häntä ja tiesin tämän olevan edessä, on itselleni tehnyt paikoin vaikeaa ottaa hänen tunteitaan vastaan. Olemme olleet neljä vuotta kahdestaan ja hän on tähän asti saanut jakamattoman huomion niin minulta kuin muiltakin läheisiltä. On täysin normaalia, että vauvan syntymä aiheuttaa mustasukkaisuutta. On myös täysin normaalia, että itselläni pinna kiristyy ja olen tuntenut negatiivisia tunteita esikoista kohtaan. Toisinaan olen ajatellut, että saisinpa vain olla vauvan kanssa, nauttia vauvakuplasta ja sylitellä vauvaa rauhassa.

Esikoinen ei kohdista tunteitaan vauvaan, vaan minuun, mikä on tietysti hyvä. Vauvaan hän on suhtautunut alusta asti todella neutraalisti. Muutaman viikon tuumailtuaan hän pyysi vauvaa syliin ja alkoi sitten hiljalleen osoittaa kiinnostusta vauvaa kohtaan. Nyt hän käy jo silittämässä vauvan päästä, suukottaa vauvaa ja kertoo rakastavansa pikkuveljeä. Hän on hakenut pyydettäessä vaippaa, esitellyt omia lelujaan vauvalle ja ylpeänä kertonut läheisille tulleensa isoveljeksi. Hiljalleen heidän suhteensa lähtee tästä muodostumaan.

Se on selvä, että hän tarvitsee vielä aikaa. Kuukausi on lyhyt aika sopeutua isoon muutokseen. Tiedän, että aika auttaa.

Koira sen sijaan on ottanut vauvan vastaan todella hyvin. Koira oli hoidossa vauvan ensimmäisen elinviikon ja palattuaan kotiin mietin, että onko se sama koira ollenkaan. Koira on ollut todella rauhallinen, vaikkakin todella kiinnostunut vauvasta. Hän hoitaa vauvaa hellästi ja pitää vahtia vauvan vierellä.

Minun mielestäni kuukausi on mennyt nopeasti. Tietysti kahden lapsen ja koiran kanssa kädet on täynnä. Päivät ovat intensiivisiä ja menevät hujauksessa, vaikkei mitään ihmeellistä tekisikään. Arki jo itsessään pitää kiireisenä. Koiran lenkitys, ruoanlaitto, pyykit, tiskit, esikoisen viemiset ja hakemiset varhaiskasvatuksesta sekä vauvan hoito. Hirveästi ei jää aikaa istuskella. Olisinpa arvostanut sitä hiukkasen enemmän esikoisen ollessa vauva! Mutta arki on lähtenyt hyvin sujumaan! Tai oikeastaan vauva kulkee mukana siinä meidän arjessa. Yöllä toki heräillään ja toisinaan lähteminen tällä porukalla kestää. Mutta nämä päivät ovat täynnä elämää. Sitä haluaisi pysäyttää ajankulun ja kuiskata vauvan korvaan, että älä kasva noin nopeasti. Sitä haluaisi sanoa esikoiselle, että hetken päästä helpottaa, sinä totut kyllä. Vaikka käymme monenlaisia tunteita läpi, on päivissä paljon onnea. En vaihtaisi mitään, sillä koen olevani todella etuoikeutettu saadessani olla kahden lapsen äiti. Se tekee valtavan onnelliseksi.

-Iida

KUVAT: Leena Waren