Ikkunasta näkyy pimeys. Ihan kuin ikkuna olisi peitetty mustalla verholla. Katson vesipisaroita, jotka valuvat ikkunaa pitkin alas päin. Ne ovat kuin kyyneliä. On vain muutama yö jouluun. Vain muutama päivä jäljellä tätä vuotta.
Minusta tuntuu siltä, etten ole tehnyt mitään. En saavuttanut mitään omaa, mitään mikä sijottuisi äitiyden ulkopuolelle. Mihin tämä vuosi katosi? Piemyteenkö?
Kun vuosi tulee päätökseen, alkaa miettiä menneitä kuukausia. Miksi omia saavutuksiaan on niin vaikea nähdä?
Aamulla ikkunasta näkyy harmaa maisema. Katson poikaani, joka lusikoi itse puuroa suuhun. Hymyilen hänelle. Hän vastaa hymyyni ja näen kaikki kuusi hammasta ja mustikoiden värjäämän kielen. Äiti rakastaa sinua, sanon hänelle. Hän on täydellinen. Aina sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen, mutta se ei ole totta. Ihminen on täydellinen. Lapsi on täydellinen ihme. Ihan jo hedelmöittyminen tuntuu ihmeeltä. Saati sitten yhdenksän kuukauden kasvu ja syntymä. Olemme täydellisiä.
Hän on minun saavutukseni, vaikkakin jo viimevuotinen. Mitä olen saavuttanut tänä vuonna?
Tämä vuonna en ole ollut raskaana, synnyttänyt, en ole kihlautunut, mennyt naimisiin, saanut ylennystä, valmistunut, vaihtanut työpaikkaa, ostanut asuntoa, muuttanut, kirjoittanut kirjaa, ostanut autoa, alkanut seurustella tai tehnyt eksoottisia ulkomaanmatkoja. Välillä tuntuu, ettei arjen pyörittäminen ole tärkeää tai mikään saavutus sinällään, vaikka elämä on 90% arkea. Liian usein ne elämän huippukohdat saa merkittävän aseman elämässä. Sen takia tämä vuosi tuntuu tyhjältä.
Huomaan olleeni liian kauan omissa ajatuksissani, kun poikani on kääntänyt lautasensa ylösalaisin ja rummuttaa lautasta lusikalla. Minun ei pitäisi vähätellä saavutuksiani. Ei jokaisessa vuodessa tarvitse olla jotain suurta ja megamieletöntä, jotta se olisi onnistunut. Jos tavoitteet on korkealla, onnistumisetkin on harvassa. Jos tavoitteet on realistisia ja sopivan haastavia, on onnistuminen läsnä. Asiat pitää laittaa mittasuhteisiin, mikä on milloinkin mahdollista ja millaiset on oma elämäntilanne, voimavarat ja resurssit.
Katson poikaani ja hymyilen taas. Tässä vuodessa on ollut enemmän hymyä ja rakkautta kuin koskaan aiemmin. Tämä vuosi meni nopeammin kuin yksikään ikinä ja tuntuu valtavan pitkältä. Jos palaan mielessäni tammikuuhun, en ole uskoa, että se oli tänä vuonna! Silloin minulla oli itkuinen vauva. Alkuvuotta siivitti lääkärikäynnit. Kun katson kalenteria helmikuun kohdalta, on joka viikko ollut 1-4 vauvan terveyteen liittyvää menoa. Siksipä yksi iso saavutus tänä vuonna oli maitoallergian diagnosointi. Minä jaksoin taistella sen eteen, vaikka olisin voinut lopettaa, kun ensimmäinen lääkäri kumosi epäilyni.
Tämän koko vuoden olen saanut olla poikani kanssa kahdestaan kotona. Tälläistä vuotta ei tule koskaan uudestaan. Alkuvuoden taistelut päättyivät keväällä ja sain lopulta nauttia vauva-ajasta. Väsymys vaihtui onnellisuuteen. Ja onnellisuus sen kuin kasvaa edelleen ja rakkaus vahvistuu. Kaikista pienistä ja suurista taisteluista huolimatta olen onnistunut hoitamaan meidän arkea. Onnellista arkea. Meidän arkeen on mahtunut paljon kotimaan matkoja, reissuja ulkomaille ja mahdottoman ihania ystäviä. Monet monet aamupa- ja lounastreffit. Siihen on mahtunnut myös monet vaipanvaihdot, kaupassakäynnit, ruoanlaittamiset, päiväunet ja pesukoneeseen unohtuneet pyykit.
Kaiken tämän lisäksi olen kirjoittanut blogiani aktiivisesti, kasvattanut kanaviani ja seuraajamääriäni. Joskus sanoin, että olen ihan hullu, kun hoidan itseäni ja vauvaa päivät ja kirjoitan yöt. Eräs seuraajani sanoi tähän, että joskus vielä muistelet onnellisena niitä hulluja aikoja. Ja nyt voin muistella onnellisena tätä vähä unista vuotta ja kiittää kaikkia teitä, jotka luette ja seuraatte. Ilman teitä monikin asia tänä vuonna olisi mennyt toisin.
Ehkä en ole tänä jouluna parisuhteessa enkä kirjailija, mutta olen saanut lapselle vaatteet päälle 365:nä päivänä. Ja itsellekin lähes yhtä monena. Painoni ei pudonnut grammaakaan ja söimme usein eineksiä, mutta tuplasin vuodessa Instagram seuraajien määrän. Kaikkea ei aina voi ja pysty. On järkevää miettiä mistä karsii ja mikä on kulloinkin tärkeää. On hyvä kiinnittää huomio siihen, mitä sai aikaan sen sijaan, että miettisi mitä ei saanut. Lisäksi omat haaveet eivät ole niin vuoden päälle tai vuosikymmenen. Mies on yhtä tervetullut ensi vuonnakin!
-Iida
2 kommenttia
Itse mietin joskus myös vauvan ensimmäistä vuotta, ja luin jostain sen olevan todella tärkeä kehityksen kannalta. Aloin siis pitää ihan saavutuksena sitä, että meillä oli onnellinen, turvallinen ja rakastava ensimmäinen vuosi yhdessä. Ei myöskään matkusteltu tai ostettu asuntoa tms. Nyt kun lapsi kasvaa, huomaan että ihan arjesta selviytymistä päiväkotikuskauksien, ruuanlaiton ja työn pyörittämistä voisi ajatella saavutuksena ja onnistumisena 😀 aika härdelliähän tämä monesti nimittäin on 🙂
Se on totta, ihmisen elämän kannalta ensimmäinen vuosi merkitsee eniten ja oikeasti sitä pitäisi pitää saavutuksena. Kai se sitten on vaikeaa, koska kaikki muutkin tekee sen. Ja todellakin seuraava saavutus on jo päiväkoti ja työarjen pyöritys, iik! Se on kohta täälläkin edessä!