Äitinä 1,5 vuotta

Olin kuullut, että synnytyksessä saattaa tulla sellainen vaihe, jolloin haluaa luovuttaa ja lähteä kotiin. Muistan todella hyvin tuon hetken 1,5 vuotta sitten. Halusin repiä kaikki johdot irti, halusin oksitosiinitipan irti ja lähteä kotiin. Halusin luovuttaa siihen paikkaan ja antaa koko homman olla. Muistan ajatelleeni, että en enää ikinä ryhdy tähän uudelleen edes hulluimmissa kuvitelmissa.Vastaavia tilanteita on mahtunut tähän puoleentoista vuoteen, kun olisi tehnyt mieli jättää äidin rooli ja irtisanoutua koko hommasta.

Puolitoista vuotta on numeroina lyhyt aika. Se kuitenkin tuntuu niin pitkältä ajalta, ettei oikein edes muista aikaa ennen lasta. Niin kaukaiselta se tuntuu. Niin monta yöllä valvottua tuntia, niin monta tuntia nukutusta ja hytkyttelyä, ettei edes halua laskea.

Tähän aikaan mahtuu ihan valtavasti.

Joskus oikeasti pystyi käydä kahvilassa ja lounailla, ottaa vauvan ravintolaan. Sen kun vain parkkeerasi vaunut pöydän ääreen. Nykyään se ei tulisi vapaaehtoisesti mieleenkään. Taapero ei pysy istuen paikallaan ja leikkipaikaltakin hän lähtee vaeltamaan. Joskus pystyi helposti lenkkeilemään vaunuilla tunteja, nykyään taapero on selkä kaarella, jos hänet laittaa rattaisiin, muttei myöskään halua kävellä. Joskus pystyi matkata bussilla neljä tuntia Poriin, nyt vartinkin bussimatka voi olla ihan liikaa. Kanssamatkustajakin saattaa kysyä taaperolta, että osaatko huutaa yhtään kovempaa. Joskus saattoi hautautua sohvalle, kun ulkona oli huono ilma. Nykyään ulkona ollaan säällä kuin säällä. Ennen teki vaikeuksia lähteä kotoa ennen puolta päivää ja ehtiä ylipäätään ajoissa yhtään mihinkään. Nykyään olen jo kahdeksalta töissä, jota on vaikea kuvitella. Joskus ainoa tehtävä oli istua vauva sylissä. Nyt se on vain muisto. Silloin se tuntui niin raskaalta, kun ei saanut mitään aikaan. Mitä piti edes saada aikaan tai miksi? Nyt olen haljeta onnesta, jos hän nukahtaa syliini. Silloin katsoin 68 cm vaatteita ja ajattelin, ettei ne koskaan tule olemaan sopivia vauvalle. Nyt katson 68 cm vaatteita ja mietin, että kuinka ne on voineet koskaan edes mahtua.

Eniten olen kuitenkin muuttunut itse. Olen kokonainen. Tasapainoisempi. Olen sellainen joksi olen aina halunnut tulla. Pidän itsestäni. Elämässäni on aina syy taistella paremman huomisen puolesta. Vaikka lapsi tuntuu vievän kaikki voivat, on lapsi itsessään voima. Hänestä minä ammennan ja hän antaa syyn jaksaa.

Kun sain hänet ensi kertaa syliini, sanoin äidilleni:” Äiti, kato, mä olen saanut jotain näin ihanaa tehtyä”.  Tämän asian äärelle pysähdyn päivittäin. Olen todella onnellinen, että minulla on ihana poika. Nämä 1,5 vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Ja aina, kun olen ajatellut, ettei paremmaksi voi mennä, niin parempaa on ollut vain tulossa. Rakkaus on vain kasvanut, suhde vahvistunut ja elämä helpottanut. On aivan mieletöntä kasvaa ja kehittyä lapsen kanssa rinnakkain. Jokaisessa päivässä on mahdollisuus. Tekisin kaiken uudelleen, sillä nyt tiedän mitä siitä saa takaisin.

-Iida

KUVAT // Annina Segerman