Ystävät ovat olleet viime aikoina paljon mielessä. Miten kiitollinen olen ystävistäni. Miten yksin olisin ilman heitä. Miten paljon ystävyyssuhteista saa! Kiitollisuuden lisäksi mielessä on ollut syyllisyys.
Minun elinpiirini on kaventunut. Se alkoi jo ennen koronaa, silloin kun palasin hoitovapaalta töihin. Osin se oli kokenut muutosta jo äidiksi tulon myötä. Se jatkoi kaventumistaan koronan asettamien rajotteiden vuoksi. Ja muutto pääkaupunkiseudun ulkopuolelle viime vuonna teki myös osansa. Elämäni pyörii kodin, päiväkodin ja perheen ympärillä. Kaikkien muutosten vuoksi ystäväpiirini on kaventunut elinpiirin kaventumisen kanssa käsikädessä. Olen aktiivisesti tekemisissä vain muutamien ystävien kanssa.
Minulla on osittain huono omatunto asiasta. Minulla on huono omatunto etten ole laittanut viestiä tai soittanut, etten ole pitänyt yhteyttä. Osin myös koronan varjolla ja muuttoon vedoten.
Minulla on todella paljon ystäviä. Kaikkien kanssa ei voi normaaliolosuhteissakaan nähdä yhtä usein tai mitenkään pitää yhteyttä päivittäin. Niinpä osan kanssa on enemmän tekemisissä ja suhteesta muodostuu tiiviimpi. Osan kanssa näkee harvemmin, mutta juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla päättyi.
Lisäksi minulla ei ole yhtä isoa ystäväporukkaa, vaan isosti yksittäisiä ystäviä eri vaiheilta elämää ja aivan eri yhteyksistä. Peruskoulusta minulle on jäänyt kaksi todella hyvää ja varmasti koko elämänmittaista ystävää. Lukiossa en koskaan kiinnittynyt mihinkään porukkaan, vaan minulle muodostui useampi tärkeä ystävyyssuhde, muttei ystäväni ole keskenään ystäviä. Yliopistoa suoritin sellaisella vauhdilla, etten keskittynyt ystävyyssuhteiden muodostamiseen ja näin ollen minulla ei ole ystäviä yliopisto-opintojen ajalta. Sittemmin olen saanut ystäviä töiden, liikuntaharrastuksen ja äitiyden kautta. Läpi aikuisuuden olen aina stressannut omia syntymäpäiviä, tupareita ja muita illanistujaisia. Tulevatko ystäväni toimeen, kun kukaan ei tunne etukäteen? Voinko nyt kutsua kaikkia ystäviä, kun nuo ja nämä porukat eivät tunne toisiaan? Onko heillä mitään yhteistä, tulevatko he toimeen? Entä, jos kukaan ei keksi juteltavaa keskenään? Välillä olen haaveillut sellaisesta tiiviistä porukasta, jonka kanssa toteuttaa kaikkea yhdessä, käydä juhlimassa, matkustaa, viettää tyttöjeniltoja ja nähdä samalla kaikki ystävät.
Ihan luonnollistakin toisaalta, että ystäväpiiri kaventuu. Onhan se lähes mahdotonta hoitaa monia ihmissuhteita samanaikaisesti. Silloin ei oikeastaan panosta mihinkään kunnolla. Mielummin muutama läheinen ystävä, joihin oikeasti panostaa. Ystävyyskin tarvitsee hoitoa kuin mikä tahansa muukin suhde, aikaa ja läsnäoloa. Kulunut vuosi onkin tuonut yhä tiiviimmin yhteen muutaman ystävän kanssa ja sekin toisaalta tuntuu aivan ihanalta!
Ja luonnollista on sekin, että elämäntilanne vaikuttaa. Tottakai sinkkuna saa hirveästi sinkkuystävistä ja tuoreena vanhempana taas kaipaa vertaistukea toisilta vanhemmilta. Ihan ymmärrettävää, että ystävyys muuttuu elämän mukana. Tottakai ystävää näkee usein, jos opiskellaan samassa koulussa tai käydään samassa harrastuksessa, ollaan hoitovapaalla tai samassa työpaikassa. Kun tulee muutto, työpaikanvaihto tai opiskelut päättyy, ei luonnollisestikaan nähdä samaan tapaan.
Luonnollista on sekin, että ystävyys kulkee mukana hetken matkaa. Osa ystävistä on varmasti koko elämän ystävyyksiä, mutta osa vain poikkeaa reitille. Joku ystävä on ollut korvaamaton tietyssä vaiheessa elämää ja joku toinen taas toisena hetkenä. Joskus raskaus, häät, uusi työ, talonrakennus tai muu onnellinen elämäntilanne lähentää, joskus vie erilleen. Joskus kriisi, tapaturma tai vaikea elämäntilanne lähentää, joskus loitontaa. Syntyy uusia ystävyyssuhteita. Osa jää taka-alalle ja samalla joku tulee entistä lähemmäksi.
Kaikkien liittäminen omaan lähipiiriin on lähes mahdotonta. On vain hyväksyttävä se, ettei aina kaikkien kanssa olla aktiivisesti tekemisissä. Eikä se aina tarkoita ystävyyden loppua. Vaikka koenkin huonoa omatuntoa siitä, etten ole ollut viimeisen vuoden aikana tekemisissä moneenkaan ystävääni, pidän meitä edelleen ystävinä. Ja tiedän tunteen olevan molemmin puolinen. Ystävä on ystävä, vaikka ei näkisi tiiviisti, vaikka ei muistaisi toivottaa hyvää ystävänpäivää eikä muistaisi kysellä kuulumisia.
Toisaalta sekin on luonnollista, ettei ystävyys säily. Ettei se kanna elämänmuutoksessa, ettei jatku siitä mihin se viimeksi jäi. Välillä se hipuu ilman draamaa ja joskus se taas sisältää niin paljon draamaa, ettei sen jatkumista nähdä mahdollisena. Ehkä sitä juurikin kokee syyllisyyttä, kun ystävyys hiipuu. Silloin sen antaa vähän kuin lipua omista käsistään, eikä yritä estää sitä tai ehkä onkin antanut sen käsistään eteenpäin. Muissa ihmissuhteissa usein suhde päätetään, sille laitetaan piste ja se lopetetaan. Ystävyydessä näin harvemmin tehdään ja siksi sen päättyminen voi olla epäselvää ja jäädä vaivaamaan aiheuttaen syyllisyyttä. Ja onhan ystävyydessäkin kaksi ihmistä. Ystävyys perustuu vuorovaikutukselle, eikä se yksipuolisena oikein toimi. Itse en myöskään haluaisi kenenkään kokevan yhteydenpitoa velvoitteena, jota täytyy tehdä, koska olemme ystäviä. Silloin se ei palvele kumpaakaan.
Samaa aikaa olen pahoillani oman ystäväpiirin kaventumisesta ja surkeaksi esitykseksi jääneestä yhteydenpidostani. Samaa aikaa olen todella onnellinen tiivistyneestä ystäväpiiristäni. Koen, että minulla on aikaa ystävilleni, koen saavani ystävistäni todella paljon hyvää energiaa ja minulla on voimavaroja olla yhteydessä heihin. Minä haluan olla yhteydessä heihin ja he ovat minulle tämän hetkisessä elämässäni aivan valtavan tärkeitä tukipilareita. Koronavuosi on vaikuttanut ystävyyssuhteisiin monin tavoin ja kyllä sitä vain osaa tämänkin jälkeen enemmän arvostaa ystävyyttä.
Minua on monessa elämänvaiheessa siunattu aivan mielettömillä ystävillä. Mitä Helsingin vuoteni olisi olleet ilman Mariaa, miten olisin koskaan selvinnyt ilman villeistä sinkkuvuosista ilman Annaa ja Neaa, mitä olisin ollut ilman Tiia, Linneaa, Monicaa ja Henrikkaa! Miten paljon Katja toi iloa vauvavuoteen. Mitä olisin ilman Lauraa ja Ninaa. Mitä olisinkaan ilman Jasminia, jonka kanssa korona ja välimatka on vain lähentänyt meitä. Teillä on ollut ja on erityinen paikka matkallani. Olen todella onnellinen ystävistäni. Myös monesta muusta, joita tässä ei mainuttu, te tiedätte kyllä. Kiitos <3
-Iida
KUVAT: Leena Warén
2 kommenttia
Tämä ystävyyspostaus oli kiva ja iski mieleen nyt kovastikin. Minulla on ollut aina kavereita eri puolilta, mutta vain kaksi luottoystävää, joiden kanssa tiiviisiin väleihin olen tietoisesti halunnut panostaa enemmän. Tätä vuotta ennen olin pitänyt tätä toimintatapaa toimivana, kunnes…
Kahdesta läheisestä ystävyydestäni tiiviimpi, vuosikymmenen lähes sisaruksenomaisesti kestänyt ystävyyssuhteeni on alkanut rakoilemaan, sillä ystäväni on mahdoton käsitellä sitä, että minä olen raskaana ja hän toistaiseksi ei. Kaikkiaan hänen piittaamattoman ja minua itsestäänselvyytenä pitävän käytöksen takia ystävyyden jatko on todella vaakalaudalla ja siksi olikin osuva tuo kirjoituksesi siitä, että joskus ystävyyssuhde ei voi hiipua ilman draamaa. Kaipuuta toki on, mutta tiedän, että kaiken kanssa voi oppia elämään. Nyt tässä hetkessä tuntuu toki yksinäiseltä, että minulla on enää jäljellä vain yksi läheinen ystävä monien kavereiden keskellä.
Voi ei, olen tosi pahoillani! Toi tuntuu kurjalta ja toisaalta on tosi ymmärrettävää. Muistan itsekin kun oma lapsuuden ystävä kertoi odottavansa esikoista. Asia oli minulle todella vaikea ja sanoinkin hänelle, etten pysty olla tekemisissä. Sittemmin ollaan tiiviistytty ja nyt meidän lapset on tosi hyviä ystäviä! Ja me toki jälleen myös. Eli näinkin voi käydä!