Coming Home

Olen todella pettynyt itseeni. Olen tullut kotiin. En sitten osannut, enkä pystynyt kaikesta huolimatta asua Britanniassa. Minulla ei oikeastaan ollut edes tahtoa ja halua tarpeeksi. Tuntuu siltä, että olen epäonnistunut. Suunnitelma oli jotain ihan muuta, kuin palata takaisin ja vielä näin lyhyen ajan jälkeen. Luovutinko liian aikaisin? Olisinko ehkä viihtynyt paremmin, jos olisin ollut kuukauden lisää? En ollut osannut ollenkaan odottaa miten kova ikävä ystäviä ja perhettä tulee.

Olen ollut Suomessa jo jonkin aikaa. En halunnut alkuun kenenkään sitä tietävän. Toki äitini ja perheeni tiesi, sillä joudun olemaan heidän luonaan. Piilouduin, enkä voinut kuvitellakaan meneväni ulos, jos joku näkisi. Joku tuttu voisi tulla vastaa, ja jos se vielä kysyisi mitä kuuluu tai mitä teen Suomessa, se olisi kamalaa! Loputtomiin ei kuitenkaan voi piilotella. Huijaan vain itseäni. Mutta pahalta tuntuu kertoa vastaantuleville epäonnistuneensa.

Moni tietää, että Englantiin minut vei mies. Tämän miehen olen tuntenut kuusi vuotta ja ulkomaille muutto on ollut mahdollista jo monesti. En ole koskaan uskaltanut lähteä ja ajatus pelotti. Salaa haaveilin muutosta ja rohkeudesta lähteä. Voin omassa elämässäni huonosti ja päätin muuttaa Englantiin. Kuvittelin, että siinä onratkaisu. Paha olo jatkui kuitenkin Englannissakin kaikesta yrittämisestäni huolimatta. Tajusin, että kyllä ne ongelmat seuraavat kaikkialle. En blogissasi halua paneutua yksityiskohtiin, mutta päädyin takaisin Suomeen poliisien turvaamana. Toivon, ettei kukaan koskaan jää suuhteeseen, jossa joutuu ahtaalle, vapautta rajataan, toista kontrolloidaan, joutuu petetyksi tai väkivallan uhriksi.

 Nyt ajattelen, että olinpa rohkea, kun lähdin, mutta olen rohkea, kun uskalsin palata. Lähtemisen takia olin luopunut asunnostani, kaikista tavaroistani ja työpaikastani. Nyt on pitänyt jälleen kerran aloittaa alusta. Asun äitini luona tällä hetkellä, sillä muutto omaan asuntoon ei ole työpaikan ja rahan puuttuessa mahdollista. Äitini asuu pienellä paikkakunnalla ja olen ollut kauhuissani. Kaikki tuntevat ja tietävät minut. Olen pelännyt liikkkua ja elää normaalisti, koska en ole halunnut tavata ketään. Minua on pelottanut mitä vastaan, jos joku kysyy mitä kuuluu. Olen niin häpeissäni, niin onneton ja niin peloissani. Tästä kaikesta ja tulevaisuudesta. Olin päättänyt myös jatkaa blogiani tavalliseen tapaan. Mutta en voi piilotella itseäni loputtomiin jo oman hyvinvointini kannalta, vaikka se tuntuisi kuinka turvalliselta. Onneksi minulla on niin rohkeita ystäviä, että he ovat uskaltaneet olla näkyvissä, kun olen itse piilotellut. He ovat uskaltaneet kohdata tilanteen ja minut ja olleet siinä ihan pyytämättä.

Blogissakin kirjoitin muutosta useasti ja toin sitä paljon esille (esim. täällä). Olisi ehkä pitänyt toimia toisin, mutta kaikkea ei vaan koskaan voi etukäteen tietää. Tämäkin on vain osa elämää.

-Iida