En tiedä onko muilla, mutta minulla ainakin on kiukkupäiviä. Siis ihan sellaisia kiukkupäiviä, että makaan selälläni lattialla, viskon käsiä ja jalkoja ja raivoan. Viime viikonloppu meni oikeastaan kiukutellessa. Kiukku johtui siitä, että olin menossa ystävän häihin ja kahdesta mekko vaihtoehdosta kumpikin oli huono. Siinä sitten itkin ja raivosin kaikille läheisille kuinka kamalalta näytän, kuinka lihava olen ja rumakin vielä. Ja kuinka mikään vaate ei ole hyvä ja kuinka aijon vain lähteä alusvaatteilla. Lopulta itkin juhlameikin piloille. Kun aloittaa itkemisen, sitä on vaikea lopettaa, kun kaikki vain itkettää. Ensin itkin sitä, ettei ole vaatteita, sitten sitä, että meikki on pilalla ja sitten sitä, että olen myöhässä kirkosta ja sitten sitä, että itkettää.
Kiukkupäivänä ei oikein auta läheisten neuvot. Läheiset kaivoivat kaapeistaan omia mekkojaan, mutta kaikki oli huonoja. Läheiset sanoivat, että näytän hyvältä molemmissa mekoissa. Kuunneltuaan itkupotkuraivareitani vuorokauden kaikilla oli jo mennyt hermo. ”Lihava ja ruma sinä et ole, mutta tyhmä kyllä” sanoi ystävä. Mutta minkäs sitä kiukulleen voi, joskus vain sisällä on paljon ulos päästettävää.
Onneksi Tiia tuli ja otti minusta mitä ihanimpia kuvia ja silloin oli pakko myöntää, että enhän minä tosiaan ole lihava enkä ruma, kiukkuilija vaan välillä. Hupsultahan se nyt tuntuu, kun on rauhoittunut. Kuinka sitä oikeen saattaa vaipua niin kummalliseen tilaan? Ja iso kiitos kaikille heille, jotka parhaansa yrittivät auttaa.
-Iida