Täytin eilen 24-vuotta. Mummo soitti heti aamulla jo ennen yhdeksää sanoen: ”Ajattele, 24-vuotta, ensi vuonna jo 25-vuotta ja se on jo neljännesvuosisataa!” Ei kauheasti naurattanut, sillä omaa ikää on tullut ajateltua viimeaikoina paljonkin.
En enää ole ihan nuori ja ikään toki liitetään paljon oletuksia. Erityisesti niitä odotuksia on itselläni, mitä 24-vuotiaan pitäisi olla. Nyt viimeistään pitäisi olla aikuinen, itsenäinen, olla asuntosäästötili, olla uran alkutaipaleella ja miettiä perheen perustamista. Tuntuu kuitenkin, etten ole saanut mitään järkevää tähän ikään mennessä aikaiseksi. Ystävät tuntuvat edistyneen ja menevät elämässä eteenpäin. Tämän vuoden aikana on juhlittu häitä, lapsen syntymiä, asuntokauppoja ja vakituisia työpaikkoja. Minä taas olen ottanut riskejä, pistänyt menemään, hoiperrellut, ollut tasaisesti sekä ylhäällä että alhaalla ja kokeillut jokaista matkalleni sattunutta ovea. Ja lopulta päätynyt koti-ovelle.
Olen siis 24-vuotias ja asun äidilläni. Mahtava startti neljännesvuosisataan. Vuoden aikana olen jättänyt saman miehen kahdesti. Olin sinkku viime syntymäpäivilläni ja olen sitä nyt uudelleen. Olen ottanut tatuoinnin ja katunut sitä jo syvästi. Nyt Minnihiiri koristaa nilkkaani ja muistuttaa ajasta 23 ja 24 välillä. Olen vuoden aikana laihtunut 0 kiloa, mutta vaatekokoni on suurentunut kaksi kokoa. Rintani on leikattu kahdesti. Olen ennättänyt syntymäpäivieni välissä jo kolmanteen työpaikkaani ja ollut työuupumuksen vuoksi jo sairaslomalla. Ehdin myös muuttaa Britanniaan ja sieltä takasin.
Viime vuonna olen kirjoittanut syntymäpäivästäni todella kauniisti. Voit lukea sen tästä. Toivoisin jotain oppineeni, mutta en tunnista tuota kirjoitusta edes omakseni. Mihin tuo viisaus ja rauha on kadonnut? Oikeastaan ärsyynnyn, miten ällöttävän optimistinen olenkaan. Olen tehnyt vähän kaikkea vuoden aikana, sinkoillut joka suuntaan, pysähtymättä ja kiinnittymättä mihinkään. Ei ihme, jos vähän ahdistaa. Olisi ehkä syy pysähtyä ja hengittää. Hötkellän joka suuntaan ja minulla on kiire elää. Ihan kuin elämä kohta loppuisi, mutta en elä päivääkään täyttä elämää, koska en ole siinä paikallani. Ajatukseni on jokaista päivää edellä ja odottaminen on suurin virheeni. Odotin toista rinnankorjausleikkastani, odotin syntymäpäivääni… molempien ollessa nyt ohi, odotan sairasloman loppumista, odotan jo joulua ja seuraavaa lomaa. Matka itseeni jatkuu!
Ihanaa viikonlopun alkua!
-Iida
2 kommenttia
Mä tunnistan nuo tuntemukset. Itse muistan stressailleeni ihan samaa ollessani 24, olin luonut odotuksia jopa paineita itselleni mitä silloin tulisi olla. Lohdutukseba voin sanoa ettalä vietin seka 24. ja 25. syntymapäivän stressaillen, turhaan. Kaksi vuotta myohemmin tapasin elämäni rakkauden, jonka kanssa on kaksi lasta ja nyt urakin mallillaan. Kaikki ajallaan ja jokainen omassa tahdissaan. Elämä on täynnä yllätyksiä. Nyt jälkikäteen harmittelin, että vietin niin monet kerrat ja syntymapäivän murehtien tulevaa ja mitä minulla ei ollut ja aika vilisi silmissä.
Suuri kiitos kerrassaan lohduttavasti ja tsemppaavasta kommentistasi! Huomaan itse juuri luovana paineita ja murehtivani turhaan. On se elämä tähän astikin osoittanut, että asiat järjestyy. Olet ihan oikeassa, että aika menee ihan hukkaan murehtimalla ja kaikki kauniit asiat tulee eteen kun on sen aika! Ihana kun löysit rakkauden! Kaikkea hyvää teidän perheen syksyyn!