Minun ei tarvitse laihduttaa

Viime kesänä painoin 63 kg ja haaveilin olevani alle 60 kg. Tavoitteeni oli laihtua. Laihtumisesta tuli todellinen stressi, kun sain tietää, että pääsen leikkausjonoon ja minulle tullaan tekemään rasvansiirtoja rintojen kehityshäiriön takia. Laihduttaminen lähenteli pakkomiellettä, sillä halusin itseni tavoitepainoon ennen leikkauksia, sillä leikkauksen jälkeen laihtuminen veisi vain rintoihin siirretyt rasvat mukanaan.

Paastosin ja olin helposti vuorokauden syömättä ja vielä treenit siihen päälle. Syömisestä oli vaikea nauttia, kun kaikki oli kiellettyä. Olin päättänyt, että salilla käydään kuutena päivänä viikossa. En ehtinyt palautua treeneistä ja salille meno oli yhtä tuskaa työpäivien jälkeen, ”taas on pakko”. Olin todella stressaantunut ja elimistö varmasti hätätilassa. Alkutalvesta olin todella iloton, haluton ja negatiivinen. En vain jaksanut yhtään mitään ja työterveyslääkäri määräsi minut sairaslomalle keskivaikean masennuksen ja työuupumuksen takia. Koska olin muutenkin allapäin, kehoni vastustuskyky oli nollissa ja sairastin vuosien tauon jälkeen kaikki mahdolliset kuumeilut ja vatsataudit.

Nyt tilanne on se, että vain kuvan Levikset mahtuvat päälleni. Ne tosin päiväkotimaailmassa menevät äkkiä likaiseksi, mikä sitten tarkoittaa hame päivää, kun farkut ovat pyykissä. Myös treenitrikoot on hyvä vaihtoehto. Viime vuonna huolella valittu ihana kevättrenssi ei mene kiinni, napit jäävät n. 10 cm päähän toisistaan. Juhlamekot… No aina voi ostaa uuden, kuka haluaisi käyttää samaa mekkoa uudelleen? Mutta sen mistä tietää lihonneensa on, kun alushousut eivät enää mahdu päälle. Niin, ne pienet venyvät, joissa on niin vähän kangastakin. Rasvansiirtojen takia kehoni varmasti muuttu, joten omistan monta syytä ostaa uusia vaatteita.

Painan nyt 74 kg ja olen pituuteeni nähden lievästi ylipainoinen, jos painoindeksiin on luottaminen. En vain enää jaksa laihduttaa. En jaksa joka viikkoista lupausta, että maanantaina tsemppaan. Ihan sama. Olen alkanut uskoa intuitioon, niin syömisen kuin treenien suhteen. Olen viime kuukaudet opetellut pois kaikista kielloista, syönyt niin paljon kuin olen halunnut ja treenannut, kun siltä on tuntunut. Treenimäärät ovat vähentyneet puolella ja ruokamäärät vastaavasti kasvaneet. Mutta salille on nyt menty aina hyvällä mielellä.

Viime aikoina olen syönyt hampurilaisia, irtokarkkeja, croisantteja ja lenkkimakkaraa. Mikä mukavinta, olen voinut käydä huolettomammin ystävillä kylässä tai ulkona syömässä. Se on ollut ihanaa, saan syödä mitä haluan. Olisin saanut jo kauan sitten, jos en olisi kieltänyt itse itseäni. Tällä viikolla minä olen syönyt rahkaa purkkitolkulla, vaikka en ole käyttänyt maitotuotteita neljään vuoteen. Vatsa ei ole tykännyt, mutta on vain tehnyt mieli. Pahin mielitekojen vaihe alkaa kuitenkin olla ohi, kun kaikkea saa, sitä ei halua yhtä paljon kuin sen ollessa kiellettyä. Tämä on ollut minulle ihan tuttu juttu lasten kanssa työskennellessä, mutta en vain ole osannut sitä itseni kanssa.

Mikä tässä prosessissa on ollut parasta, mitään ei ole tapahtunut. Kiloja ei ole tullut lisää. Olen ollut hyvällä mielellä ja tyytyväinen. Alkutekijöissähän olen vasta tämän ajatustyön suhteen, mutta suunta on oikea. Kun minusta otettiin kuvia postaukseeni rintojen kehityshäiriöstä, minua jännitti. Pelkäsin näyttäväni lihavalta, mutta päin vastoin, näytin mielestäni upealta, ihanalta naiselta, jonka ei tarvitse laihduttaa. Mutta omaa kehoa ja mieltä tulee kuunella!