Jo vauvavuonna ystäväpiirini koki muutosta ja ihan luonnollisestikin. Olin päivät kotona vauvan kanssa, joten ystävystyin toisten äitien kanssa, jotka elivät samaa aikaa samaa elämäntilannetta. Olihan niin ollut ennenkin. Parisuhteessa eläessä puhui parisuhteen haasteista seurustelen ystävän kanssa, sinkkuna viestitteli päivittäin sinkkuystävälle jännittäviä mieskäänteitä. Todella luonnollista. Ystäväni eivät kadonneet mihinkään uuden elämäntilanteen myötä, mutta paljon uusi ystäviä tuli elämään.
Nyt minulla on upea iso ystäväjoukko elämässä, ystävistä tehty perhe. He ovat minulle todella tärkeitä, mutta miten ehdin tavata kaikkia ystäviä uuden arjen keskellä? Mitä ystävyydelle tapahtuu? Ymmärtävätkö ystävät?
Olen töissä maanantaista torstaihin klo 8.00-16.00 ja kotona vasta viiden pintaan. Lapsi on laitettava nukkumaan klo 19.00 aikaan ja ilta meneekin lapsen kanssa. Illalla haluaa ne muutamat tunnit keskittyä lapseen. Ystäville jää kolme päivää viikossa, mutta ahdistun, jos vapaa on täyteen suunnitellut menemisistä ja tekemisistä. Yhden päivän haluaa ihan vain olla kotona yhdessä lapsen kanssa ja tehdä mitä mieli tekee tai olla tekemättä.
Mihin ne ystävät sitten sovitetaan?
Ennen lasta olin töissä maanantaista perjantaihin klo 8.00-16.00 välillä. Todella harvoin näin ystäviä arki-iltoina. Ehkä yhtenä tai kahtena iltana töiden jälkeen. Viikonloppuna tuli ennemmän nähtyä ystäviä. Silloin näkemiset piti sopia yleensä viikkoa tai kahta aiemmin, jotta aikataulut saatiin sovitettua. Eli tavallaan mikään ei ole muuttunut! Vauvavuosi vain hämäsi tässä välissä.
Todella monet vauvuotenaelämääni tulleet ystävät ovat palanneet tai palaamassa töihin, kuten minäkin. Uskon, että he ymmärtävät, jos minusta ei kuulu tai jos emme ehdi nähdä hetkeen. Ero entiseen on tietysti suuri, kun monia on nähty viikottain ja nyt siihen ei olekkaan mahdollisuus. He varmasti kamppailevat saman asian parissa. Sitten taas ne ystäväni, jotka ovat olleen elämässäni jo ennen lasta, ovat koko ajan eläneet työarkea, jossa vain viikonloput on vapaana. Eli uskon heidänkin ymmärtävän. Ei heilläkään ole sen enempää aikaa kuin minullakaan.
Jäljelle jää viikonloput, jos on säännöllinen päivätyö. Viikonloppuisin haluaa toki nähdä ystäviä, mutta varmasti myös levätä ja toipua työviikosta. Silloin on myös monia arkisia asioita hoidettavana ja sovittuja menoja ohjelmoituna. Ja omia harrastuksia, joille antaa aikaa. Sitten on perhe, puoliso ja ehkä ne lapset, joidenka kanssa viettää aikaa. Jokainen varmasti jollain tapaa voi samaistua hektiseen arkeen, jossa on välillä priorisoitava asioita eikä se tarkoita, ettei ystävä olisi tärkeä.
Ehkä yhteiset hetket voivat olla arkisia. Ei tarvitse lähteä töiden jälkeen kahvilaan, vaan voidaan keittää teet kotona ja tehdä yhdessä ruokaa. Viikonloppuna voidaan kokoontua isommalla porukalla puistoon, kun ulkoilla pitää joka tapauksessa. Sen voi helposti yhdistää näkemiseksi ja ottaa vaikka kahvit termariin.
Koen, että ystävyydessä on luonnollista, että yhteydenpito vaihtelee. Joskus on aikoja, kun on tekemisissä päivittäin ja joskus aikoja, kun ei olla yhteydessä hetkeen. Ystävyys ei ole silti päättynyt. Sama elämäntilanne yhdistää ystävyydessä ja omaan elämäntilanteeseen kaipaa vertaistukea, jolloin luonnollisesti on enemmän tekemisissä sellaisen kanssa, joka elää samaa vaihetta.
On myös luonnollista, että ystäviä lähtee ja ystäviä tulee. Joskus ystävyys päättyy kokonaan, joskus hetkeksi ja löytyy myöhemmin uudelleen. Ystävät kulkevat rinnalla hetken matkaa, osa pitkään ja osa vain piipahtaa. Ystävyyttä ei voi myöskään pakottaa jatkumaan. Joskus täytyy päästää irti, antaa ystävyyden hiipua.
Uskon, että ne ystävät pysyvät tämänkin vaiheen mukana, joiden kuuluukin. Ystävyys vaatii puolin ja toisin ymmärtämistä ja joustamista. Siinä missä minun elämäntilanne on vaihtunut, on ystävienkin tilanteet vaihtuneet ystävyyden aikana. Joku muutti kauas, joku lähti opiskelemaan, joku sai jo kolmannen lapsensa.
Näkeminen ei myöskään ole ainoa tapa ylläpitää ystävyyttä. Minulla asuu monia ystäviä eri puolilla Suomea ja maailmallakin. Vaikka näen heitä harvoin ja muistan kysyä kuulumisia liian harvoin, pidän heitä ystävinäni. Niin moni ystävä pysyi mukana vauvavuoden, vaikka he saivat huomata, että en muista vastata viesteihin, vastaaminen kestää ja puhelimella puhumiselle on aina huono aika. He ovat myös kohdanneet jo sen, etten pysty olemaan heille 100% läsnä, koska lapsen tarpeisiin on aina vastattava ja hänen menojaan jonkin verran seurattava. Joten tilanne tuskin voi tästä huonommaksi mennä!
Olisi kiva kuulla teidän ajatuksia ruuhkavuosien ystävyydestä.
-Iida
LUE MYÖS
Ajatuksia ystävyydestä elämäntilanteen muutoksessa
Miten saada ystäviä aikuisiällä?
KUVAT // Siiri Saarela
27 kommenttia
Aika hektistä on jos alle kuukaudessa jo ehtii ruuhkavuosiarki sotkea kaverikuviot.
Ja kaikella rakkaudella, yhden taaperon ja säännöllisen päivätyön yhdistäminen on vielä sieltä leppoisammasta päästä, joidenkin vuosien päästä pääset jonglööraamaan vielä eeminkin menot ja harrastukset, omat työt ja menot sekä mahdollisen parisuhteen tarpeet. Sitten voi jo vakavammalla naamalla puhua ruuhkasta.
Taas tämä..Aina jollakin on asiat huonommin ja siitä on pakko avautua ja vähätellä toista. Huoh 😀
Olipa ikävä kommentti! Toki uusi arki vaikuttaa ystävien tapaamiseen, hoitovapaalla tapasin joka päivä 1-2 ystävää ja nyt jatkossa se ei ole mahdollista. Mutta toki ystävyys säilyy ja muotoutuu. Tämä oli itseasissa blogin lukijan toivoma postaus aihe. Minulla ei ole kuin kuulauden kokemus, mutta aihe varmasti koskettaa monia. Ja sen vuoksi otsikossakin ruuhkavuosiarki sana. Se on myös google ystävällinen.
Omassa blogissani saan kirjottaa ruuhkavuosista, vaikka olen yhden lapsen yksinhuoltaja äiti ja töihin paluuta on takana vasta kuukausi.
Varmasti on heitä, joilla on raskaampaa. Selvästi sinullakin, joten isosti tsemppiä arkeen ja ruuhkavuosien keskelle!
Ja Iida: kiitos jälleen upeasta postauksesta!❤️
No nyt on elämäänsä kyllästyneen kommentti. Tolla asenteella elämä tuntuukin varmasti todella raskaalta ?
Mukavaa viikkoa! ?
Kovin hyvin ehdit kyllä ruuhkasi keskellä käydä kommentoimassa ikäviä kommentteja hyvin kirjoitettuun ja varmasti monelle vertaistuellisesti tärkeään postaukseen. Jaksamisia sinulle. Kaikella rakkaudella, muistathan että omaa taakkaasi ja ruuhkaasi et saa vähennettyä vähättelemällä muiden kokemuksia.
Lähinnä oletin otsikon pohjalta, että tässä nyt käsiteltäisiin ruuhkavuosia. Sitä ajanjaksoa perheellisten elämässä, ettei ihan konkreettisesti se käytettävissä oleva aika riitä siihen, mitä pitäisi ja haluaisi tehdä ja jatkuvasti tuntee riittämättömyyttä johonkin suuntaan. Sitten kysymys olikin varsin ruuhkattoman, vaikkakin muuttuneen, arjen tuomasta kipuilusta ja siitä, ettei töissä ollessa voikaan käydä päiväseltään kahvilla. Aikamoinen antikliimaksi.
Omalta osaltani koen elämänlaatuni ihan hyväksi, ja ruuhkavuodetkin ovat jo kokolailla takana kun pienemmätkin lapset alkavat olla yläkouluikäisiä, mutta kiitos huolenpidosta. Koitan jatkossa pitää mielessä, ettei tämän blogin kommenteissa kannata olla edes laimeasti eri mieltä. Aika monessa paikassa eri mieltä olemalla pääsee keskustelemaan, täällä näköjään vaan leimataan ilkeäksi.
Vaikka ruuhkavuodet onkin googleystävällinen termi, niin pettyneet lukijat tuskin ovat se mitä blogiisi kaipaat. Aika monelle kun ne ruuhkavuodet ovat oikeasti enemmän kehä 1 klo 16:30, eikä Kihniön keskusta ämpäritarjouksen aikaan, vaikka subjektiivisesti kihniöläiset varmasti myös kokevat silloin tilanteen ruuhkaiseksi.
Itse koen, että teksti vastasi otsikointia. Ja tottakai sitä pitää miettiä hakukoneoptimointia kirjottaessaan. Eli miten teksti tulee esiin googlesta ja tuo sivuklikkauksia ja uusia lukijoita.
Blogissa saa olla eri mieltä, niin on aina ollut. Mutta senkin voi esittää monin tavoin. Varmasti on eri tapoja määrittää ruuhkavuodet ja niiden alkaminen sekä päättyminen. Tämä nyt oli minun pohdintaani aiheesta, että miten sovittaa ystävyys ja uusi arki.
Kumpikin kommenttisi kuulosti ilkeältä ja katkeralta. Varmaan sopisit parhaiten johonkin riitaisaan soneryhmään, jos tuo on toivomasi keskustelun sävy. Kaikella rakkaudella, ja hah!
On kaksi eri asiaa vähätellä tai mitätöidä toisen kokemusta ja olla eri mieltä. Ymmärrät tämän varmaan itsekin. Olisi hienoa, jos tällaisen munauksen jälkeen (vähättelet blogin kirjoittajaa kommentissa) uskaltaisit pahoitella, etkä sortuisi selittelemään. Se antaa sinusta ikävä kyllä vielä huonomman, ehkä vähän säälittävän kuvan. Toivottavasti jäät pohtimaan ja ehkä muutat tapojasi? Tai mietit, miksi haluat vähätellä. Saattaa nimittäin olla, että sinun ajatuksissasi on osittain perääkin ja pohdintaa voisi viedä pidemmällekin, mutta kun esität sen noin, itse asia jää sivuun ja huomio kiinnittyy ikävään tyyliisi, joka on sekä epäystävällistä, että aika tarpeetonta. Vai mitä se tässä mielestäsi palveli? Iidalle tsemppiä uuteen arkeen ja kiitos hyvistä kirjoituksista! T. Pari vuotta lukijana, ekat kommentit 🙂
Kiitos TUTU kommentista ja ihanaa, että olet lukijana!
Pyytäisin asianosaisia katsomaan peiliin. Kritisoin viesteissäni julkisessa blogissa olevaa tekstiä, joka ei mielestäni vastaa otsikkoaan. En iidaa, en iidan kiireentunnetta, vain hänen klikkiotsikkovalintaansa ja sen epäsuhtaa tekstin kanssa. Vastaukseksi saan henkilöönmenevää haukkumista, joka perustuu yhteen (1) tai kahteen (2) anonyymina kirjoitettuun viestiin.
Ei oikein tunnu siltä, että täällä saisi olla eri mieltä.
Ja miksei otsikkona voisi sitten olla tuo, että miten sovittaa ystävyys ja uusi arki, jos se kerran oli jopa pohdintasi aiheena?
Itse koen, että otikko ja teksti vastaa toisiaan. Mielestäni elän ruuhkavuoria, vien ja haen lasta, päivittäin kahdella eri kulkuvälineellä matkoihin menee kaksi tuntia. Teen ruokaa, laitan pyykit, siivoan, käyn kaupassa, hoidon työt ja päiväkodin. Yritän löytää aikaa ystäville. Ei varmasti ole pahimmasta päästä ruuhkaa, mutta koen, ettei vuorokauden tunnit riitä. Ja pohdin miten ystävien näkeminen onnistuu.
EN haukkunut sinua, en ole vastuussa muista kommentoijista. Kiitän palautteesta otikointia kohtaan, otan asian huomioon jatkossa otsikkoja miettiessäni. Kiitos!
Oikeilla jäljillä olet, paras tapa ehtiä näkemään ystäviä ruuhkavuosissa, on yhdistää se siihen mitä muutenkin tekee. Vuosien varrella olen mm. käynyt samassa jumpassa yhden ystävän kanssa, odotellut lapsiamme samasta harrastuksesta useammankin ystävän kanssa, käynyt ”isot ostokset” yhden ystävän kanssa kerran viikossa hänen kyydissään… Ja yhden pitkäaikaisimmista ystävistäni edesautoin itselleni työkaveriksi 🙂
Toinen pelastus on some; sieltä näkee ja jakaa helposti kuulumisia ilman suoraa kahdenkeskistä kontaktia ja pysytään puolin ja toisin kärryillä kuulumisista. Some on myös kätevä kun voi vaikka facebookiin hihkaista, että menemme lauantaina uimaan, löytyisikö seuraa. Pitkään myös kaverit tiesivät, että klo 16-17 siirryn töistä tarhalle ja ehdin tuon välin jutella puhelimessa.
Tärkeintä on silti ollut oivaltaa, että kaikilla muillakin on sama elämäntilanne ja ei se mitään; jutut jatkuu siitä mihin jäätiin kuitenkin. Ja kun elämäntilanteet muuttuu, voikin taas olla enemmän aikaa.
Kiitos kommentista! Ja hyvistä vinkeistä!
Jokainen muuttunut elämäntilanne on tuonut ne omat, siihen hetkeen sopivat, ystävät ja ystävyyssuhteet. Osa on pysynyt ja säilynyt matkassa pidempään, osan arvo taas on ollut kultaakin kalliimpi juuri siinä kyseisessä elämänvaiheessa, vaikka yhteydenpito onkin myöhemmin jäänyt.
Esimerkiksi opiskelukavereista tai vanhoista työkavereista harvoin enää kuulee, vaikka silloin joskus on eletty tosi tiiviisti yhdessä ja edelleen heistä ajattelen hyvin lämpimästi. Elämä on vain vienyt jokaista eteenpäin, omiin suuntiinsa, eikä kaikkea mahdu arjessa vain pitämään lähellään.
En ota tuosta ystävien näkemisestä niinkään paineita. Kaikilla kun on ihan sama tilanne: aika ei meinaa riittää, eikä joka paikkaan repeä. En halua, että tapaaminen on järjestelyineen stressin aihe itselleni enkä muille. Välillä on ajateltava laatikon ulkopuolelta. Silloin termarikahvit on juotu kaverin lapsen jalkapallotreeneissä tai jääkiekkopelin katsomossa. Bussilla työmatkoja kulkevan kaverin seuraan voi lyöttäytyä työmatkan ajaksi (vaikkei matkanolisi mitenkään omalla reitillä), silloin tapaaminen ei kuormita ystävän kalenteria ja ehditään istua yhdessä, kun kerran istuttava on kyydissä kuitenkin.
Olen yrittänyt ylläpitää luovia tapoja muistaa ystäviäni. En päivittele somea, enkä lue sieltä muidenkaan kuulumisia, mutta saatan laittaa postiin yllätyksenä kortin ja levyn suklaata.
Viimeisimmät elämääni tulleet ystävät ovat tulleet lapsen harrastuksen kautta vähän vahingossa. Olemme olleet vain satunnainen joukko saman lajin pariin ajautuneita, joista on vain kasvanut tosi tiivis nippu. Tapaaminen ja kuulumisten vaihto on helppoa, kun kaikki kulkevat samalla aikataululla aina samoihin paikkoihin lapsiaan kuskaamassa. Todellinen rikkaus!
Tuo on hyvin sanottu, pitää luovia muita tapoja ystävyyden ylläpitoon! Näkeminen ei tosiaan ole ainoa.
Kiitos hyvästä kirjoiutuksesta, hankala aihe kun kaikki käsittää ruuhkavuodet eri tavalla. Uskon että oikeat ystävät säilyvät ruuhkavuosienkin ajan jos astuvat arkeen mukaan, pitkät kahvila hetketket vaihtuu vaihtuu yhteiseen kauppareissuun, juhlat biknik retkeen hiekkalaatikolle termarin kera jne. Jos molemmat ystävät kokevat ystävyyden ystävyyden arvoiseksi ja sen eteen nähdään hieman vaivaa ja astutaan arkeen mukaan , ystävyys kyllä muotoutuu elämän mukaan. Joskus on ystävyydessä hetkiä ystävyys etääntyy vaikka välimatkan takia mutta jatkuu taas kun mahdollisuus. On hyviä juuri tiettyyn elämäntilanteen sopivia ystäviä ja ne tuppaavat katoamaan elämästä elämän muuttuessa, mutta lämmin muisto jää ja uusia ystäviä löytyy yllättävistä paikoista.
Kiitos sinulle! Niinpä, kyllä ystävyys on asia, jossa molempien tarvitsee haluta ylläpitää ystävyyttä! Joskus ystävyydet etääntyvät juurikin muuton yms takia, mutta ihania muistoja jää kyllä!
Minulla ei ole lapsia, mutta ajatukset ystävyydestä ovat samanlaisia kuin sinulla. Ystävyydet ovat olemassa vaikka ei koko ajan ehdi pitää yhteyttä. Eri yhteyksistä on ihmiset eri tilanteisiin. Arkisin tulee oltua enimmäkseen vain työkavereiden kanssa tekemisissä ellen jotain oikein erikseen sovi, mitä tapahtuu aika harvoin. Illat menevät miehen kanssa kotona, kotitöissä ja liikkuessa. Viikonloppuna on mukava nähdä ystäviä, mutta ei joka viikonloppu tule nähtyä ketään. Sukuloidakin pitää välillä. Oma ystäväpiiri taitaa olla sellaista, että kukaan ei pahastu radiohiljaisuudesta, vaan nähdään kun nähdään ja silloin on aina mukavaa!
Kiva kuulla, että ajattelet samoin! Parastahan on se ettei kukaan loukkaannu, vaan kaikki ymmärtää, että välillä on kiire.
Minä sain lapsen kolme vuotta sitten ja samaan syssyyn tuli muutto toiselle paikkakunnalle. Kaverit ja tukiverkosto jäi kauas. Näitä isoja muutoksia elämässäni ei kaikki ystävyyteni kestäneet ja olen siitä edelleen suruissani. Yksi luottoystävä vain lopetti yhteydenpidon, kun tajusin jättää hänet lopulta rauhaan Niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Koitin pitää häneen yhteyttä ja lopulta ymmärsin hänen viesteistään, että hän vastaa kohteliaisuudesta. Olisin toivonut hänen sanovan suoraan ettei kiinnosta. Uusia ystäviä olen onneksi muutamia saanut ja heistä olen kiitollinen. Samoin olen hoksannut sen, ketkä ovat tosiystäviä ja joille muuttoni ja/tai lapsen saaminen eivät olleet mikään juttu ystävyydelle. Yhteyttä ei ehditä pitää jatkuvasti, mutta kuinka ihanaa on sopia tapaamisia puolin ja toisin joko yksin tai perheen kanssa. Nautin suunnattomasti!
Niin harmillista, että ystävyys kestänyt muutosta. Onneksi olet saanut solmittua uusia ystävyyssuhteita, sekin saattaa aikuisena olla haastava.
Tuo Anonyymin kommentti on kyllä kuitenkin ihan osuva. Yhden pienen lapsen kanssa vakituisessa päivätyössä on vielä helppoa. Parin vuoden kuluttua tilanne on toinen, varsinkin yksinhuoltajalle. Lapsi harrastaa ja alkaa kyläillä kavereiden luona ja haluaa myös kutsua kavereita kotiinsa.
Nyt Eemi menee sinne, mihin äiti haluaa ja koska äiti haluaa.
Varmasti se myös se miten asiat kokee. Itse koen, että asiat lapsen kanssa menevät helpommaksi hänen kasvaessaan. Jos kaveria tulee kylään tai lapsi menee kaverille, niin silloin ei tarvitse itse ”viihdyttää” lasta. Myöskin harrastusten määrä on ehkä vahemmista ja lapsen toiveista kiinni. Kokemukset siitä mikä on raskasta, on subjektiivisia. Nyt voi tuntua paljon raskaammalta kuin vaikka kahden vuoden päästä tai toisin päin. Tuntuu hassulta, että aina pitäisi odottaa jotain vielä raskaampaa ja pahempaa pienilapsi ajassa.
Kyllä kiire on myös valinta.
Ei ohjattuja harrastuksia tarvitse olla lapsella ollenkaan tai ne voidaan valita fiksusti niin, että niihin kulkeminen on helppoa myös itsenäisesti.
Kyllä tuossa yhdelle aikuiselle on ihan tarpeeksi ruuhkaa, kun julkisilla kulkee töihin, hoitaa työnsä ja lapsen sekä hänen hoitopäivänsä. Yöt ja päivät vastuussa ihan yksin. On yksin vastuu taloudesta, vaikkakin vapaa kasvattamaan mielensä mukaan ?.
Tiedän monta kahden vanhemman taloutta, jossa esimerkiksi miehen työmatka on kriisin paikka ja koko pakka hälytysvalmiudessa isovanhempia myöten.
Meillä on yksi lapsi ja mies reissutöissä. Itse olen vielä kotona (muksu 1 v.). Isovanhemmat molempien puolelta tukee meitä paljon. Hoitavat koiraa, tuovat ruokaa, vahtivat lasta, että pääsen jumppaan jne.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että miehen työreissut olis meille ”kriisin paikka” tai että meidän lähipiiri olisi ”hälytysvalmiudessa”. Tämä on meidän elämää ja arkea onnellisuuksineen ja haasteineen. Lähipiiri auttaa, koska he niin haluavat tehdä. Ei siinä mitään pahaakaan ole.
Esimerkiksi tällä viikolla, kun mies oli reissussa ja sairastimme muksun kanssa molemmat, siunasin isovanhempien avun moneen kertaan <3 Silti tässä ei ole mitään kriisiä menossa.