Home » Mitä kuuluu nyt?

Mitä kuuluu nyt?

by Iida Åfeldt

Haluan kiittää kaikkia edellisen postauksen lukeneita, kaikkia jotka ovat kommentoineet tai lähettäneet minulle viestiä eri some-kanavissa. Viestinne ovat tuntuneet hyviltä ja antaneet voimaa. Kyseisen postauksen tapahtumista on nyt lähes neljä kuukautta. Aika tuntuu todella pitkältä, sillä niin paljon asioita on mahtunut lyhyeseen aikaan. Huomaan ajantajuni kadonneen. Elän päivä kerrallaan, on huonompia päiviä ja parempia päiviä.

Ensimmäiset päivät vain makasin. En syönyt, en itkenyt, enkä noussut ylös. Makasin vain pimessä huoneessa. Naamani oli turvonnut ja silmäpussini olivat kamalat. Tuntui siltä, että on mahdotonta selvitä eteen päin.  Olin täysin pelon ja ahdistuksen vallassa. Pystyin toimimaan vain äidin tukemana, sillä pelkäsin joutuvani näkemään muita ihmisiä ja joutuvani sosiaaliseen tilanteeseen. Ensimmäinen suuri askel oli kertoa rehellisesti lähipiirille ja isovanhemmille mitä oli tapahtunut ja miksi olin palannut yllättäen ja niin huonokuntoisena.

DSC_0509.JPG

Äidin tuki tässä on ollut korvaamaton. Joka päivä hän jaksoi sanoa, että yhdessä tästä selvitään. Hän myös painosti minua soittamaan terveyskeskukseen saadakseni kriisiapua. Sain apua heti samalla viikolla ja pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ensimmäisen kuukaiden tapasin sairaanhoitajaa todella usein. Se on ollut todella oleellista ja hyväksi toipumisen kannalta. Koskaan en ole elämäni aikana käynyt näin paljon terveydenhuollon ammattilasten vastaanotolla, kuin tämän kolmen kuukauden aikana, sairaanhoitajaa, psykologia, lääkäriä ja erikoislääkäriä. Psykiatrisen sairaanhoitajan ja lääkärin suosituksesta olen hakenut myös psykoterapiaan.

 Äidin ja terveydenhullon ammattilaisten tukemana uskaltauduin hankkimaan kuntosalikortin ja menemään kuntosalille. Kuntosalista tuli ensimmäinen rutiinini päiviini. Kuntosali on pitkään ollut rakas ja tärkeä asia, mutta toiset ihmiset ahdistivat niin paljon, että alku oli todella vaikeaa. Kuulokkeeni ja musiikki suojelivat minua ja kuvittelin olevani katseilta piilossa. Kuntosalin vaikutus mieleen oli positiivinen ja aloin rakentaa arkea sen ympärille ja miettiä taas tavoitteitani.

Muutaman viikon päästä aloin kuitenkin murehtia työnsaantia. Äiti oli tässäkin kohtaa tukeaan ja viisauttaan tarjoava. Hän sanoi työn tulevan ajallaan ja asioiden järjestyvän. Tärkeintä olisi oma toipuminen ja lepääminen. Ei minusta alkuun tuntunutkaan työkykyiselta ollenkaan, mutta taloudellinen epävarmuus stressasi. Työ järjestyi kuitenkin yhdellä sähköpostilla ja kahdella puhelinsoitolla. Taas olin tullut tilanteeseen, jossa minun piti todeta, että asiat järjestyvät. Isovanhemmat järjestivät myös minulle auton, jotta pääsisin töihin ilman murehtimista.

DSC_0512.JPG

Oikeastaan nyt viimeaikoina, kun työni ja treenini sujuvat ja kaikki arjen asiat on hyvin, olen miettinyt häntä. Ajattelin mitä hän tekee, missä hän mahtaa asua ja mitä ajatella. Miettiikö hän yhtään kyseistä tilannetta? Miten hän on asian selittänyt läheisilleen ja ystävilleen? Välillä hänen ajattelemisensa suututtaa, mutta hänen ajattelunsa on osa prosessia ja toipumista. Häneen liittyy niin paljon erilaisia tunteita, joita joudun työstämään. Pitkään suhteeseen mahtuu niin monenlaisia asioita, jotka ovat vaikuttaneet tapaani toimia ja ajatella itsestäni. Toipuminen ei tapahdu heti ja se turhauttaa. Vuoden päästä voin olla jo pidemmällä, toistaiseksi en voi nähdä elämääni sinne asti.

Tällä hetkellä päiväni vaihtelet suuresti. On todella hyviä päiviä, mutta on todella vaikeita päiviä. Viime päivät ovat olleet todella vaikeita. Kyyneleetkin tulivat ensi kertaa neljään kuukauteen. Näen vasta miten vaikea tilanteeni on ollut ja miten syvästi se on useiden vuosien ajan minuun vaikuttanut ja jättänyt jälkiä, joita on korjattava. Minulla on kuitenkin paljon haaveita ja ajatus siitä, että haluan rakentaa itselleni hyvää elämää. Haluan  nousta täältä entistä vahvempana ja parempana versiona itsestäni. Se on se kannatteleva ajatus, joka vie eteen päin. Minulle on vielä niin monta hyvää asiaa tulossa.

Lääkäri kysyi minulta taannoin: ”Mitä hyvää näet tilanteessasi?”. Sanoin, etten näe mitään hyvää nykyisessa tilanteessani, vaikka kai minulla nyt on kaikki ihan hyvin. Lääkäri jatkoi: ”Jos sinun ystäväsi olisi uskaltanut irtautua väkivaltaisesta suhteesta ja saanut itselleen työpaikan kuukaudessa, mitä ajattelisit hänestä? Olisiko hänessä ja hänen tilanteessaan mitään hyvää?”

-Iida

4 kommenttia

Janikaha 5.12.2016 - 09:35

Toipuminen vie varmasti aikaa, mutta olet sinä ainakin näin blogin kirjoitusten perusteella päässyt jo hienosti alkuun! Jaksamista ja hyviä tuulia polullesi.

Vastaa
Iidaafel 6.12.2016 - 19:09

Kiitos todella paljon! Hyvään alkuun olen onneksi päässyt! Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaan halu voida paremmin! Kaikkea hyvää myös sinulle!

Vastaa
Toimitus 5.12.2016 - 11:25

Ihana kirjoitus Iida! Paljon voimia ja onnea alkavaan vuoteen <3

Vastaa
Iidaafel 6.12.2016 - 19:07

Kiitos paljon!

Vastaa

kommentoi postausta