Mitä sain tältä vuodelta?

344

Tammikuu tuntuu kaukaiselta. Silloin tuntui, että elämä loppuu eikä missään ole mitään järkeä. Tammikuussa palasin vanhempainvapaalta takaisin työhöni varhaiskasvatuksen opettajana. Oma lapseni meni päiväkotiin ja se tuntui silloin musertavalta. Sitä kipua on vaikea edes kuvailla, se teki henkisesti voimattomaksi.

Koko alku vuosi oli taistelua taistelun perään. Töissä oli haastavaa, sillä työskentelin vajaassa tiimissä ja voimavarani olivat koetuksella. Matkoihin meni päivästä aivan liikaa aikaa, sillä mikään kulkeneuvo ei mennyt suoraan kotoa päiväkodille tai työpaikalle, vaan oli mentävä ensin bussilla ja sitten junalla. Aamulla oli lähdettävä klo 7 ja illalla oli klo 17 kotona. Lapsi meni klo 19 nukkumaan ja kohta oli taas jo uusi päivä, jota suorittaa. Lapsi alkoi sairastella ja alkuun nautin siitä salaa, ihana jäädä kotiin, ihanaa, kun ei tarvitse mennä minnekään. Pian alkoi kuitenkin stressata, eikä sairasta lasta voinut hoitaa ilman syyllisyyttä siitä, että olisi pitänyt olla töissä.

Päätin silloin, että katson helmikuun loppuun. Helmikuu tuli ja meni. En uskaltanut. Ajattelin työkavereita, esihenkilöä ja asiakkaita. En voisi jättää työkavereita pulaan, sillä tilalleni tuskin saisi ketään. Päätin, että katson huhtikuun loppuun. Siitä ei ole pitkä matka kesään. Minun ei tarvinnut odottaa huhtikuun loppuun, sillä maaliskuussa astui voimaan valmiuslaki ja koronapandemia näkyi lapsikatona varhaiskasvatuksessa. Työhyvinvointi kasvoi silmissä, kun lapsia oli kourallinen normaaliin mitotukseen nähden. Koko korona tuntui onnelta. Tiedän, että on kamala sanoa niin, mutta sellaiselta se silloin tuntui. Ehdin tehdä työni ja jaksoin paljon paremmin.

Kevään mittaan heräsin siihen, kuinka nurinkurista kaikki on. Vein oman lapseni päiväkotiin, jossa opettaja otti hänet vastaan. Hän oli tullut töihin vietyään ensin omat lapsensa päiväkotiin voidakseen olla minun lapseni kanssa ja mahdollistaa minun pääsyn töihin. Jotta minä taas voisin olla huolehtimassa jonkun toisen lapsesta. Vaikka työ ja oma lapsi ovat kaksi eri asiaa, oli tilanne minulle valaiseva. Koko kevät oikeastaan herätti siihen, etten voisi elää sellaista arkea kovin kauaa uupumatta. Minä tarvitsisin tukiverkkoja arjen pyöritykseen.

Niinpä minä päästin irti jostain, josta olin pitänyt kiinni hyvin tiukasti. Huhtikuussa pakkasin muuttolaatikoihin koko elämäni Helsingissä. Irtisanouduin vakituisesti työpaikastani, jossa olin aloittanut jo 2015 juuri valmistuttuani. Hyvästelin työkaverit ja asiakkaat, hyvästelin kodin, jonne olin tullut sairaalasta vauvan kanssa, naapurit ja Helsingin. Muutin tukiverkkojen lähelle ja jättäydyin yrittäjäksi tekemään sisällöntuotantoa someen.

Luopuminen pelotti, koska en tiennyt silloin mitä saan tilalle.

Nyt tiedän.

En ennen muuttoa ymmärtänyt miten yksin oikein olin. Vasta muutettuani huomasin miten suuresti perheen läsnäolo vaikuttaa onnellisuuteeni.

Olen asunut yksin siitä asti, kun muutin pois kotoa. Pärjään yksin, mutta saan niin paljon enemmän kun saan olla yhdessä. Oman arjen ja nykyään lapsen arjen jakaminen tuntuu niin hyvältä. On ihanaa, kun saan iloita lapsestani perheeni kanssa, on ihanaa, kun voimme yhdessä ihailla hänen oppimiaan taitoja ja nauraa yhdessä hänen tempauksilleen. On ihanaa, kun oven taakse ilmestyy pannukakkua, kun mummi hakee päiväkodista, kun mennään porukalla ruokakauppaan. On ihanaa, kun lapsi voi mennä mummille iltapalalle, kun minä käyn asioilla, on ihanaa, että joku voi tuoda minulle karkkia, kun lapsi nukkuu enkä itse pääse kauppaan ja monta muuta asiaa!

En ehkä tänä vuonna saanut kokea aikuisten välistä rakkautta, en saanut kiistellä kummalla puolella sänkyä nukutaan enkä saanut sanoa, että seurustelen. Vaikka olen toivonut sitä jo monta vuotta tapahtuvaksi. En ehkä kirjoittanut kirjaa, jonka kantta koristaisi nimeni, vaikka olen puhunut siitä jo pitkään. En pudottanut painoa, enkä aloittanut kuntosaliharrastusta, vaikka sellainen olikin mielessä. En ehkä rikastunut, saanut kunnolla rahaa, eikä minulla ole osakkeita enkä edelleenkään ole maksanut opintolainaani. En päässyt opiskelemaan, vaikka hain jo toistamiseen. Ehkä mokasin todellisesti pääsykokeet. Mitä edes ajattelin, kun tein niitä taaperon viihdytyksen lomassa?

Mutta se mitä sain on tehnyt minut hyvin onnelliseksi. Oikeastaan on ollut aivan ihana saada palautetta seuraajiltani, jossa he ovat huomanneet minun muuttuneen muuton myötä. Ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Elämästäni on tietyllä tavalla tullut yksinkertaisempaa, rennompaa ja lempeämpää. Nautin, kun saan olla perheen lähellä, vaikka kuvittelin ahdistuvani siitä ja mummojeni pimpottelevan ovellani yhtenään. Kuvittelin, että vain Helsingissä minulla olisi edes toivoa löytää poikaystävä, mutta se onkin ihan yhtä toivotonta kaikkialla, joten on ihan sama missä asuu.

Olen todella kiitollinen itselleni, että uskalsin tänä vuonna olla niin rohkea ja repäistä itseni irti tutusta ja turvallisesta. Uskalsin mennä uutta kohti, joka tuntui epämukavalta ja jopa hieman ahdistavalta. Olen kiitollinen myös siitä, että olen uskaltanut kokeilla yrittäjyyttä, vaikka taloudellinen epävarmuus huoletti tosi paljon. Ja korona toi paljon huolta lisää. Välillä tuntui todella huonolta idealta jättää vakituinen ja varma työ.

Haaveilin pitkään, että voisinpa kirjoittaa blogia työkseni. Tänä vuonna tein haaveesta totta ja olen saanut tehdä tätä työkseni tämän syksyn. Vaikka nyt minusta tuntuukin, ettei tämä ole se mitä haluan tulevaisuudessa, ei se haittaa. Minulla oli rohkeutta kokeilla ja uskalsin kaikista peloista huolimatta. Varmasti joskus olisin harmitellut jos en koskaan olisi saanut toteuttaa tätä haavetta. Se olisi varmasti vaivannut ja olisin jäänyt miettimään, että olisiko minusta ollut siihen. Nyt tiedän, että minusta oli siihen, eikä tarvitse katua tai jossitella mitään. Nyt tiedän senkin, että itsensä johtaminen ei todellakaan ole helppoa ja yrittäjyys on oikeastaan aika vaikeaa hommaa, joka ei sovi kaikille.

Kulunut vuosi on ollut erikoinen, vaikea ja sisältänyt isoja muutoksia. Se on välillä tuntunut loppumattoman pitkältä ja vuosi 2021 kaukaiselta. Ja nyt mennyt vuosi tuntuu taas hetkeltä, joka meni nopeammin kuin maaliskuussa uskoikaan. Kaikista yhteiskunnallisista, maailmanlaajuisista ja henkilökohtaisista haasteita huolimatta tästä vuodesta jäin plussan puolelle. Olin rohkea ja uskalsin. Toteutin haaveita ja muodostin uusia haaveita. Lähenin entisestään jo läheisen perheeni kanssa ja olen saanut arjen, jota on helpompi kulkea.

Vaikka alkuun tuntui, että joudun luopumaan, nyt ei tunnu siltä yhtään. Tuntuu siltä, etten ole joutunut luopumaan mistään, vaan olen pelkästään saanut. En saanut kaikkea, mutta sain riittävästi.

-Iida